lauantai 10. syyskuuta 2016

Tukkapöllyä kolmannessa persoonassa

Kielijuttuni "Tukkapöllyä kolmannessa persoonassa", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Lasten kannustava kasvatus on ollut tänä syksynä näkyvästi esillä. Unicef on hauskalla kampanjallaan saanut monet vanhemmat kiinnittämään huomiota siihen, miten he kohtelevat lapsiaan.
            Lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan luetaan luunappien ja tukkapöllyjen lisäksi lapsille huutaminen, uhkailu, pelottelu ja haukkuminen. Sanat ovat tekoja.
Lapsi muodostaa käsityksensä maailmasta ja itsestään sen kautta, miten häntä kohdellaan. Hänellä ei vielä ole välineitä käsitellä sanoja kriittisen aikuisen näkökulmasta.
Moni vanhempi tunnistaa jo edellä listatut väkivallan muodot väkivallaksi. Lasten fyysinen kurittaminen on onneksi vähentynyt, ja yhä useampi pyrkii hillitsemään myös arjen paineissa helposti lipsahtavia sammakoita.
Unicefin kampanja on taitavasti kiinnittänyt huomiomme siihen, miten puhumme lapsille. Voisimmeko laajentaa keskustelua vielä seuraavalle tasolle: siihen, miten puhumme lapsista?
Syksyn tullen somessa siunaillaan: Onneksi päiväkoti alkaa ja pääsen eroon näistä meidän apinoista. Pääsevät kiusaamaan tarhantätejä!; Aah, ihana rauha, kun riesat lähti kouluun.; Odotan sitä, että nää kasvaa aikuisiksi ja lähtee kotoa!
Somen päivitykset keräävät usein sankan joukon muita vanhempia, jotka myötäilevät päivittäjää. Lapset ovat riesa, lauma apinoita, rasite, jotain, mistä eroon pääseminen on tavoite.
Puistoissa ja pihoilla taivastellaan lapsen kuullen: Tää on ihan mahdoton, se hajottaa kaiken, minkä käsiinsä saa, sillä ei pysyis ehjänä edes rautakanki.; Meidän Liljalla on tämmöset paksut sääret ja pömppömaha, teidän Emman sääret on niin sorjat.; Tää ei kyllä opi yhtään mitään, sillä on päästäisen keskittymiskyky.
Lapsista puhutaan kolmannessa persoonassa, ikään kuin he eivät olisi lainkaan läsnä. Sävy on sellainen, että aikuinen loukkaantuisi verisesti.
Miten ihmeessä toisesta ihmisestä voidaan puhua näin? Miten omasta lapsesta voidaan puhua näin? Yleensä vaikuttaa siltä, että näin puhuva vanhempi puheistaan huolimatta rakastaa lastaan, on hyvinkin ylpeä tästä. Mitätöivä puhe vaikuttaa siis tahattomalta, vanhemmat eivät halua tietoisesti nöyryyttää lastaan.
Mitätöivällä puheella on pitkät perinteet. ”Ylpistymistä” on pitänyt välttää keinolla millä hyvänsä. Vanhemman tehtävä on ollut ”palauttaa lapsi maan pinnalle”.
Tällainen kasvatusperinne on todennäköisesti perustunut ajatukseen, jonka mukaan lapset ovat vanhempiensa jatke. Lapsen julkinen kehuminen on koettu itsekehuna.
Paras tapa varmistaa, että lapsistamme kasvaa ehjiä ja onnellisia aikuisia, on mitätöimisen lopettaminen. Lopetetaan verbaalinen tukkapölly. Muistetaan, että sanat ovat tekoja.

Killing text. Akvarelli ja muste paperille 2016.