On painting and breaking up with myself

I've recently noticed something about my way of painting. Even though I'm not part of the diginatives' generation, I approach my paintings like they were done on computer. 

I like cropping, rotating, and playing with layers. Sometimes I also like to play with the colour adjustment buttons (but I don't do that often; somehow it seems like a betrayal - I don't know why :))

I'm especially into cropping. Fully sized paintings simply seem boring to me (and I'm only talking about my own paintings here! I love the fully sized works of my colleagues!). Maybe it's because of my lacking arrangement skills or something, but I get fascinated about details. 

Right now I'm having a rough patch in my personal life. A midlife crisis, possibly, and a (hopefully not permanent) loss of self-confidence as an artist and a human being. (This often happens to me in spring, though, so it might be over by summer :))

While Waiting for the Sun, I'm painting my anxiety on paper.

Breaking up with myself 1, watercolour on paper + cellphone selfie, 2015

Breaking up with myself 2, Watercolour on paper, 2015

Runner-ups, watercolour on paper, 2015

Near-death mask this morning, watercolour on paper, 2015.

R-sana

Kielijuttuni "R-sana", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Mitä rasismi on? Pohdin tätä äskettäin, kun pidin alakouluikäisille lapsille taidepajaa Vuosaaressa. Vuosaari on yksi Helsingin monikulttuurisimmista asuinalueista. 

Rasisminvastaisen viikon teemapajan tarkoituksena oli saada ryhmä lapsia miettimään rasismia ja käsittelemään sitä taiteen keinoin.  Tuloksena oli määrä syntyä rasismia ja monikulttuurisuutta käsitteleviä taideteoksia: maalauksia, runoja ja tarinoita.

Pajaa valmistellessani pysähdyin kysymykseen, mitä rasismi oikeastaan tarkoittaa. Hain apua Kielitoimiston sanakirjasta.

Sanakirjan mukaan rasismi on rotusyrjintää, -sortoa tai etnistä syrjintää. Etenkin määritelmän alkuosa kalskahtaa kovin vanhanaikaiselta. Nykyään tiedämme, että jaottelu ihmisrotuihin on paikkansapitämätön. Vaikka rasismi terminä perustuu ranskan ja englannin sanaan ”race” (rotu), sen nykymerkitykset tuntuvat laajentuneen rotuopin ulkopuolelle.

Netistä löytyi avukseni mainio Pelastakaa Lapset ry:n julkaisema käsikirja ”r-sana”. Kirjanen käsittelee sitä, mitä rasismi on ja miten siihen tulisi puuttua.

Käsikirjassa rasismi määritellään melko tyhjentävästi: ”Rasismia on ihmisen tai ihmisryhmän asettaminen muita alempiarvoiseen asemaan esimerkiksi hänen ihonvärinsä, kulttuurinsa, etnisen taustansa, äidinkielensä tai uskontonsa vuoksi. Rasismia on myös väite, että ihmiset, joilla on esimerkiksi eri ihonväri tai jotka ovat kotoisin eri maasta kuin puhuja itse, olisivat vähempiarvoisia, esimerkiksi siten, että heillä olisi vähemmän oikeuksia kuin valtaväestöllä.”

Juttelimme lasten kanssa siitä, miten he ymmärsivät rasismin. Tuntui, että monilla heistä oli sana- ja käsikirjamääritelmiä kirkkaampi käsitys asiasta. Se perustui – ikävä kyllä – kokemukseen.

”Rasismi tarkoittaa sitä että ei pidä toisesta ihmisestä äänen, kulttuurin, vaatteiden tai ihonvärin takia”, luetteli eräs isommista lapsista. “Se on sitä, että jos mä oon vaikka muslimi ja toi on kristitty, niin toi ei siksi haluis olla mun ystävä.”

”Se on sitä, että kun mä oon tumma, ja muut on vaaleita, niin ne muut sanoo, ettei ne haluu leikkiä mun kaa, koska mä oon tumma”, selvitti yksi pienimmistä osallistujista.

Eräs pieni tyttö piirsi teokseensa merenneidon. Kysyin, miten hän ajatteli tuoda työssään esille rasisminäkökulmaa. ”Voi ei, pitikö mun piirtää rasisti? Pitääkö mun siis piirtää tästä merenneidosta vihanen? En tahdo!” voihkaisi tyttö.

”Me kaikki ollaan erilaisia, mutta saman arvoisia. Ollaan ihmisiä. Ilman erilaisia ihmisiä on tylsää”, kiteytti eräs 8-vuotias ajatuksensa.

Tällä kertaa taisi käydä niin, että pajanpitäjä oppi enemmän kuin oppilaansa.

Aminan ja Milanan taideteokset. Julkaistu taiteiljoiden luvalla.

Saran taideteos. Julkaistu taiteilijan luvalla.

Haliman taideteos. Julkaistu taiteilijan luvalla.

The Unforgiven - keväinen runo maailman runouden päivän kunniaksi.

Esmael kuuntelee Metallicaa.
The Unforgiven!

Kaartaa dösän Hertsikkaan, rennoin ranneliikkein. 

Nousen kyydistä metriksellä, nostan luurit korville.


Maailma on parhaimmillaan kevyt, keväällä. Pöly lentää vallattomasti, vaihdoin liian aikaisin kevättakkiin. Lapsena liian aikaisin polvisukkiin. En osannut hyppiä twistiä.

Minusta on synkistelijäksi. En sano, että se on luonteeni, yritän olla uskomatta perimään. 

Olen kuullut kaiken siitä, miten minäkokemus siirtyy alitajuisesti ihmisestä toiseen. Psyykestä toiseen, kuin kulkutauti. 

Kyllä tähän on tultu elämällä. Ei tämä ole voinut olla valmiina, kevät.

Löytyyhän se luureistanikin, the Unforgiven.

Mustavalkoiseksi käsitelty yksityiskohta akvarellista "Fous moi la paix", 2015.

Blue Women make their comeback

It was bound to happen: the Blue Women are back. I used to paint them as a teenager, and I don't seem get rid of them when I'm middle aged.

Maybe coming back isn't such a bad thing. After all, these things do have their motivation. For me, it's absolutely tiring (and even agonising) to be trivial, cute, and lovable. 

This blog post has two works: C'est trop fatiguant d'être aimable (It's too tiring to be lovable) and Out of bounds (Hors limite). 

Once again I noticed how important it is to paint on decent paper. (I hate how the paper in Out of Bounds reacted, but I'm still posting it here because I somehow like the arrangement.)

C'est trop fatiguant d'être aimable. Watercolour on paper 2015.

Out of Bounds. Watercolour on paper 2015.

Avajaisten jälkeinen elämä

Osasin odottaa sitä etukäteen. Kun taulut olivat kehyksissä ja seinillä, oli yhtäkkiä vaikea lopettaa maalaaminen. 

Oikeastaan tyhjyyden tunne alkoi siitä hetkestä, kun tiesin, että kehystämö ei enää ehdi kehystää yhtään taulua näyttelyyn. Vanhan croupierin mielessä kaikui lohduton huuto: "Rien ne va plus!"

Kun on puolitoista kuukautta maalannut vimmaisesti, pitää vieroittaa itsensä vähitellen. Ei sitä voi noin vain lopettaa.

Jatkoin siis, ja pian huomasin, että olikin koittanut uudenlainen vapaus: enää ei tarvinut miettiä, mikä sopisi kirkon seinille, mikä näyttelyn teemaan, mikä olisi koherenttia. Sain maalata ihan ilman rajoja! (Eikä teosnimienkään tarvitse noudattaa mitään päähäni jumittunutta kaavaa, jos ei siltä tunnu ;))

No, tytöt olivat kuitenkin tulleet näyttelyn valmistelun myötä niin rakkaiksi, etten niistä osannut millään luopua. Kokoan tähän Melkein armas aika - näyttelyni ulkopuolelle jääneitä töitä. Samalla vilkutan maalauspajan opettajalleni Eevalle! <3

PS En jaksanut mitata töitä, joten tästä puuttuvat senttimetrit. Mutta on nää entiseen tapaan isoja tyttöjä.

I painted myself but it turned out to be Agneta from Abba. Akvarelli paperille 2015.

Can't seem to find the right lie. Akvarelli paperille 2015.

Christ, you know it ain't easy. Akvarelli paperille 2015.
(Naistenpäivän UN Women -järjestön teemaa "Joka kolmas on liikaa" ajatellen maalattu.)

Tried painting on a new kind of paper, but it turned out to be Frida from Abba. Akvarelli paperille 2015.

Flowers to Mr. Baudelaire. Akvarelli paperille 2015.
(Perustuu viime yönä näkemääni uneen.)

Tsemppikerho ja kadonneet vanhukset

Tsemppikerho ja kadonneet vanhukset

(Kielijuttuni, julkaistu useissa sanomalehdissä)

”Mun on pakko saada nää matikat tehtyä tänä iltana, muuten mä joudun tsemppikerhoon!” parahtaa alakoululainen illansuussa.

Mitä pahaa tsemppikerhossa on, sehän kuulostaa kivalta, mietin. Koulun ja kodin väliseen viestintään tarkoitetusta Wilma-portaalista luen, että ”Tsemppikerho on ohjattua koti- ja koulutehtävien loppuun tekemistä ja asioiden kertaamista kaikille halukkaille.” Vapaaehtoista, kevyttä ja kivaa siis.

Ala-asteikäinen pysyy järkähtämättömänä. Tsemppikerho on rangaistus, ja sinne joudutaan, ei missään nimessä haluta. Se on koululaisen mielestä ihan sama juttu kuin muinainen laiskanläksy tai jopa vanha tuttu jälki-istunto.

Tsemppikerho panee miettimään asioiden uudelleennimeämistä. Lapselle tuntuu olevan selvää monen muunkin ystävällissävytteisen uusilmauksen sisältö. Esimerkiksi se, että todistuksen sanallinen arviointi ”Tarvitset vielä ohjausta hyvien tapojen noudattamisessa” on suunnilleen sama kuin perinteinen nelonen käytöksessä ja ”Unohdat toisinaan noudattaa sääntöjä” on armovitonen.

Koulumaailma ei ole suinkaan ainoa paikka, jossa osataan uudelleennimeäminen. En esimerkiksi tunne henkilökohtaisesti nykyään yhtään vanhusta, vaikka moni tuttuni nauttiikin vanhuuseläkettä. Kun olin lapsi, vanhuksia oli joka puolella, monet heistä jopa asuivat vanhustentaloissa.

Nyt tuntuu, että aiemmin muodissa olleet senioritkin alkavat huveta. Uudissana on ottanut leimaa.

Työelämässä tunnetaan lämpöisen syliinottavat yhteistoimintaneuvottelut, joiden lopputuloksesta ainakaan työntekijälle harvoin tulee ensimmäiseksi mieleen yhteistoiminta, saati neuvottelu.  Poliitikot puhuvat hieman samaan tapaan palkkamaltista ja ylipaisuneesta julkisesta sektorista.

Äkkiseltään tulee tunne, että kiertoilmauksien käyttöön liittyy pyrkimys manipuloida ja hallita. Onko tarkoitus saada asianosaiset hämmentymään niin, etteivät osaa muuta kuin vaikkapa sitoutua hienolta kalskahtavien termien sanelemiin ”tahtotiloihin” ja ”talkoisiin” – vaikka ne veisivät suden suuhun?

Uudelleennimeämisellä on toki myös hyötynsä ja arvonsa. Esimerkiksi räikeän rasististen, halventavien tai sukupuolittavien ilmausten korvaaminen on paikallaan. Intuitiivisesti tuntuu hyvältä, että erityislapsi saa olla erityislapsi, eikä hänen tarvitse tulla leimatuksi vaikkapa apukoululaiseksi kuten minun lapsuudessani.

Usein käy kuitenkin samalla tavalla kuin tsemppikerholle: kiertoilmaus ei hämää yleisöään. Jälki-istunto on jälki-istunto ja potkut ovat potkut, vaikka ne kuorruttaisi sanallisella sokerihötöllä.

Koululainen muuten teki läksynsä. Hän välttyi tsemppikerholta.