Kielijuttuni "Tule joulu oma kulta", julkaistu mm. Kainuun sanomissa 21.12.2014, Kulttuuri, s. 20.
 |
| Kaksi tonttua. Nelivuotiaan teos 2012. Sekatekniikka. |
Kun olin
nelivuotias, minusta ihanin joululaulu oli se, jossa lauletaan ”tule joulu oma
kulta”. Tiedättehän: ”Lintu lensi oksalle, lauloi niitä näitä, tule joulu oma
kulta, että saatais häitä.”
Aikuisten vakuuttelutkaan eivät saaneet
minua uskomaan, että laulussa oikeasti kehotettiin omaa kultaa joutumaan eli
pitämään kiirettä. Joulu oli yksinkertaisesti mielestäni niin ihana, että
saatoin hyvin ajatella lauluntekijän kutsuvan sitä kullakseen ja tahtovan sen
kanssa naimisiin.
Laulunsanojen väärin kuuleminen on varmasti kaikille tuttu ilmiö. Hassusti väärinkuulluista sanoista on koottu
www-sivustoja ja jopa kirjoja (esim. Antti Isokankaan ”Minä suojelen sinua
taiteelta”).
Nettihaku osoittaakin pian, etten ole ainoa, joka on kuullut joululaulujen
sanoja väärin. Hilpeinä esimerkkeinä mainittakoon vaikka ”ruuna virtsaa vielä”
ja ”jo viidakkomme kiitää ja valkoinen on maa”.
Hulvattomille esimerkeille hörähdellessä herää helposti kysymys, mistä
väärin kuulemisessa on oikein kyse. Esimerkkejäni
näyttäisi yhdistävän ainakin yksi selvä piirre: Verbi ”joutua” on ollut
nelivuotiaalle outo ainakin käytettynä laulun merkityksessä ’kiirehtiä’. Virsta-sanaa
ei monikaan enää tunnista, puhumattakaan liinakosta.
Näyttää siis siltä, että väärin kuuleminen tapahtuu aivoissamme. Aivot
tekevät todella hyvää työtä yrittäessään löytää lähimmän järkevän ja tutun
sanan uppo-oudon tilalle.
Psykologiassa puhutaan kognitiivisesta dissonanssista, tilanteesta, jossa
ihminen kokee psyykkistä epämukavuutta kuullessaan esimerkiksi laulunsanoja,
joita ei tunnista. Kognitiivisessa dissonanssissa aivomme pyrkivät aktiivisesti
saamaan tolkkua ympärillä olevaan: ne täyttävät aukkoja, pehmentävät särmiä,
terävöittävät sumeita kohtia.
Ikää myöten väärin kuuleminen usein, harmittavastikin, vähenee.
Kokemuskenttämme laajenee. Vaikka emme tunnistakaan jokaista sanaa, tunnistamme
sen tosiasian, että on vieraita sanoja, joihin voimme suhtautua vieraina.
Oikeastaan voi sanoa, että lapsi kuulee ihanasti väärin. Väärin kuullessaan
lapsi tuottaa joskus helmiä, jotka kumpuavat hänen vielä suppeahkosta
kokemuskentästään.
Nelivuotias ihaili talvella jääpalikkaa (kalikka oli sanana outo) ja kysyi
kesällä, mikä tekee auringonvalvoja (auringonpalvoja). Kolmevuotias vastasi
hyvän joulun toivotukseen: ”Kiitos sanoin!”
Viisivuotias puolestaan kertasi tarhassa oppimansa rukouksen: ”Jumalan
kämmenellä niin hyvä olla on, Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvonnut.”
Turvattomuus oli hänelle tuntematon asia, hyvä niin!
