Lasten kannustava kasvatus on ollut
tänä syksynä näkyvästi esillä. Unicef on hauskalla kampanjallaan saanut monet
vanhemmat kiinnittämään huomiota siihen, miten he kohtelevat lapsiaan.
Lapsiin
kohdistuvaan väkivaltaan luetaan luunappien ja tukkapöllyjen lisäksi lapsille
huutaminen, uhkailu, pelottelu ja haukkuminen. Sanat ovat tekoja.
Lapsi muodostaa
käsityksensä maailmasta ja itsestään sen kautta, miten häntä kohdellaan.
Hänellä ei vielä ole välineitä käsitellä sanoja kriittisen aikuisen
näkökulmasta.
Moni vanhempi
tunnistaa jo edellä listatut väkivallan muodot väkivallaksi. Lasten fyysinen kurittaminen
on onneksi vähentynyt, ja yhä useampi pyrkii hillitsemään myös arjen paineissa
helposti lipsahtavia sammakoita.
Unicefin
kampanja on taitavasti kiinnittänyt huomiomme siihen, miten puhumme lapsille. Voisimmeko
laajentaa keskustelua vielä seuraavalle tasolle: siihen, miten puhumme
lapsista?
Syksyn tullen
somessa siunaillaan: Onneksi päiväkoti alkaa ja pääsen eroon näistä meidän
apinoista. Pääsevät kiusaamaan tarhantätejä!; Aah, ihana rauha, kun riesat
lähti kouluun.; Odotan sitä, että nää kasvaa aikuisiksi ja lähtee kotoa!
Somen
päivitykset keräävät usein sankan joukon muita vanhempia, jotka myötäilevät
päivittäjää. Lapset ovat riesa, lauma apinoita, rasite, jotain, mistä eroon
pääseminen on tavoite.
Puistoissa ja
pihoilla taivastellaan lapsen kuullen: Tää on ihan mahdoton, se hajottaa
kaiken, minkä käsiinsä saa, sillä ei pysyis ehjänä edes rautakanki.; Meidän
Liljalla on tämmöset paksut sääret ja pömppömaha, teidän Emman sääret on niin
sorjat.; Tää ei kyllä opi yhtään mitään, sillä on päästäisen keskittymiskyky.
Lapsista
puhutaan kolmannessa persoonassa, ikään kuin he eivät olisi lainkaan läsnä.
Sävy on sellainen, että aikuinen loukkaantuisi verisesti.
Miten ihmeessä
toisesta ihmisestä voidaan puhua näin? Miten omasta lapsesta voidaan puhua
näin? Yleensä vaikuttaa siltä, että näin puhuva vanhempi puheistaan huolimatta
rakastaa lastaan, on hyvinkin ylpeä tästä. Mitätöivä puhe vaikuttaa siis
tahattomalta, vanhemmat eivät halua tietoisesti nöyryyttää lastaan.
Mitätöivällä
puheella on pitkät perinteet. ”Ylpistymistä” on pitänyt välttää keinolla millä
hyvänsä. Vanhemman tehtävä on ollut ”palauttaa lapsi maan pinnalle”.
Tällainen
kasvatusperinne on todennäköisesti perustunut ajatukseen, jonka mukaan lapset
ovat vanhempiensa jatke. Lapsen julkinen kehuminen on koettu itsekehuna.
Paras tapa
varmistaa, että lapsistamme kasvaa ehjiä ja onnellisia aikuisia, on
mitätöimisen lopettaminen. Lopetetaan verbaalinen tukkapölly. Muistetaan, että
sanat ovat tekoja.
 |
| Killing text. Akvarelli ja muste paperille 2016. |
