Tämän kesän mansikkasato on jo ollutta ja mennyttä, ja se
taisi jäädä tavanomaista laihemmaksi. Mustikatkin ovat jo menneet, päätyneet
ehkä pakastimeen. Kesä lähenee loppuaan.
Herukoiden
aika alkaa kuitenkin olla vasta parhaimmillaan, ja onneksi puolukoita löytää
vielä pitkälle syksyyn.
Olen
huono keräämään marjoja. Syön niitä mielelläni, mutta mättäille kyykkimään
minua ei saa. En ole tullut isääni, joka ei ole koskaan tullut metsästä ilman
täyttä ämpäriä.
Marjojen sijaan olen koko kesän
etsinyt harmaata pahvikansiota. Kansio on reunoistaan hapertunut, ja sen
kannessa on haalistunut liimalappu, jossa lukee ”Marjukan oma kansio”.
Isä teki kansion vuonna 1969, kun
synnyin. Isäni on aina ollut järjestyksen mies. Kansioon laitettiin kaikki
minua koskevat asiakirjat ja paperit: epikriisit, eskarikansio, ensimmäiset
piirustukset. Oli siellä häkellyttävän pieni rannekekin, joka minulla oli
sairaalavauvana.
Kansio on hävinnyt mystisesti, en
tiedä, koska. Luulin löytäväni sen keväällä kellarista, kun muutimme. Kellari
oli kyllä kattoon asti täynnä kaikenlaista roinaa, mutta kansiota ei vain
löytynyt.
Kun opin lukemaan, ihmettelin,
miksi kansion kannessa luki ”Marjukan oma kansio”. Kuka oli Marjukka? Miksi
minulla oli hänen kansionsa? Minähän olen Marja!
Tänä niukkana marjakesänä heräsin
miettimään yhteyttä Marjukan ja marjojen nimien välillä. Huomasin, että niin
mansikka ja mustikka kuin herukka ja puolukkakin ovat itse asiassa marjukoita.
Kielentutkija Kirsti Aapalan
mukaan kyse on deminutiivisista muodoista: kka-päätteellä ilmaistaan pienuutta.
Sillä voidaan myös hellitellä. Isäni halusi siis laittaa kansion liimalappuun
hellittelevän nimen: se oli pikku-Marjan kansio.
Aapalan mukaan mansikka olisi
johdettu samasta sanavartalosta kuin manner tai mantu. Mansikka on siis pieni
maan marja. Mustikan alkuperä on helpompi arvata: se tulee, hieman
harhaanjohtavasti tosin, mustasta väristä.
Puolukka on johdettu sanasta
puola. Se tarkoittaa marjaa kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Herukka
taas tulee – arvatenkin – verbistä herua.
Kesän aikana olen kääntänyt
ylösalaisin joka nurkan ja laatikon. Marjukan oma kansio pysyy hukassa, ja osa pikku-Marjan
lapsuutta on mennyt sen mukana.
Isä on edelleen iskussa: jaksaa
poimia maalla ämpäreittäin mustikoita ja puolukoita. Ämpärit ovat siisteissä
riveissä, marjojen seassa ei ole roskia.
Minä yritän uskotella itselleni,
että lapsuuden muistot säilyvät ilman kansioitakin. Muistin virkistämiseksi
kaadan mukiin isän poimimia mustikoita ja maitoa, niin kuin Marjukka, pikku-Marjakin
teki aikoinaan.
 |
| Faija siivoaa mustikoita, skissi luonnosvihkoon 2014. |
