Kielijuttuni "Muistoja peräkontista", julkaistu useissa sanomalehdissä.
Peräkontti on noussut viime päivinä otsikoiden ja somehuudon
keskiöön. Eikä ihme, sillä ei ole (luultavasti) ihan tavanomaista, että
valtiosihteeri matkaa peräkontissa välttyäkseen toimittajien piiritykseltä.
Kohun
keskellä on muistutettu, että peräkonttiin on liittynyt traagisempiakin
tapauksia. Vuonna 1978 Italian entinen pääministeri Aldo Moro löytyi pitkään
kestäneen kidnappauksen jälkeen Renaultin takakontista terroristien murhaamana.
Kidnappausta seurattiin tarkkaan
Suomenkin mediassa. Minä olin Moron tapauksen aikaan alakouluikäinen enkä juuri
seurannut maailmanpolitiikkaa.
Itse traagisen tapauksen sijaan
minulle jäi mieleen, että meillä oli kaverien kanssa tapana tervehtiä näin:
”Moro!” johon toinen vastasi ”Aldo Moro!” tai hieman töykeämmin ”Aldo Moro on
jo kuollut!” Aldo Moron kohtalona oli siis päätyä paitsi murhatuksi myös
lentäväksi lauseeksi lasten tervehdyksiin.
Alakouluikäisen vinkkelistä
huudahdus ”Aldo Moro!” merkitsi suunnilleen samaa kuin ”Nano Nano!” Nano
Nanohan oli tervehdys, jota Robin Williamsin esittämä avaruusolento käytti
1970-luvun lopussa Suomessakin pyörineessä sarjassa ”Ystäväni avaruudesta”. Tervehdykseen
liittyi myös tietynlainen käsimerkki, joka oli aivan pakko opetella.
Kun alkaa ajatella tarkemmin,
koko lapsuuteni 70-luku oli täynnä lentäviä lauseita ja sanontoja. Kun joku
tuli kunnolla narratuksi, oli tapana sanoa ”Heti luuli, kumihuuli!”
”Suomi on vapaa maa!” Näin perusteltiin,
kun joku moitti vaikkapa sääntöjen muuttamisesta kesken leikin. ”Äitis oli, kun
sua synnytti”, vastattiin haukkuihin.
Ja kun joku kysyi kaveria
etsiessään ”Mis Marja on?”, vastattiin ”Miss Marjaa ei oo vielä valittu”.
Kellonaikaa kysyessä sai usein vastaukseksi ”karvaa vaille nahka”.
Sanat vievät muistoihin. Minut
Aldo Moro vie kotilähiön pihalle leikkimään kirkonrottaa. Nano Nano heittää
mittailemaan ala-asteen käytäviä sinipunaisissa verkkareissa puoliksi imeskelty
avainkaulanauha hampaisiin kolahdellen.
Nykylapset tuskin tietävät Aldo
Morosta mitään. Voi olla, ettei heille aukea edes ”karvaa vaille nahka”, aika
kun on nykyisin tapana tarkistaa kännykän näytöltä.
Yhtä vaikeaa meidän 70-luvulla
syntyneiden on ymmärtää nuorten lyhenteitä pursuavaa kieltä. Kun 14-vuotias
poikani tekstaa minulle ”FSAG” tai ”IDK”, joudun miettimään, mistä on kyse.
Kieli rakentaa identiteettiä.
Sanonnat, joita olemme käyttäneet lapsina, sijoittavat meidät auttamattomasti tiettyyn
sukupolveen ja aikaan. Peräkontista liikkeelle lähtenyt assosiaatio muistutti,
että olen identiteetiltäni vahvasti seiskytlukulainen.
Sukupolveen katsomatta
tervehdinkin kaikkia iloisesti: ”Aldo Moro!”
 |
| Recess. Sekatekniikka samettipaperille 2017. |
