Kielijuttuni "Ei niin synkkä yksinpuhelu", julkaistu useissa sanomalehdissä.
Mihis mä laitoinkaan sen kännykän taas? No nyt tää printteri jumittu! Laitoinksmä sen kasetin väärin? Mitä mä nyt edes olin tekemässä? Voi h*****ti, taasko mä sössin tän?
Ai kenellekö juttelen? Itselleni tietenkin. Viime vuosina, kun olen tehnyt kotona yksin töitä, olen alkanut höpistä puoliääneen niin, että siitä voi sanoa tulleen jo tapa.
Sen lisäksi, että etsin ääneen kännykkääni, käyn joskus myös kiivaita väittelyitä itseni kanssa. Kertaan tilanteita, joissa olisi pitänyt sanoa jotain, mikä on jäänyt sanomatta. Perustelen asioita kuvitteelliselle keskustelukumppanilleni.
Itsekseen puhumista on usein pidetty hulluuden merkkinä. Jos julkisesti puoliääneen mutiseva ihminen on hieman kummallinen, kovaan ääneen puhuva tai huudahteleva ihminen on jo selkeästi sekaisin ja pelottavakin. Itsensä hallitseva aikuinen ihminen osaa istua mykkänä bussissa ja antaa ajatusten pyöriä vaiennettuina pään sisällä.
Minun tapani höpistä itsekseni on jo tullut siihen pisteeseen, että huomaan äännähteleväni julkisestikin. Usein kyse on tilanteista, joissa puhisen puoliääneen jotain mokaani.
Itsekseen ääneen puhuminen on ihmiselle luontainen piirre. Kaksi merkittävää psykologia, sveitsiläinen Jean Piaget (1896–1980) ja valkovenäläinen Lev Vygotsky (1896–1934) havaitsivat aikoinaan, että leikki-ikäisille lapsille on tyypillistä ns. egosentrinen puhe.
Egosentrisellä puheella lapsi ohjaa itseään, se auttaa häntä suunnittelemaan ja hallitsemaan toimintaansa: ”Nyt Onni ajaa mopoa”, ”Ida menee potalle”. Egosentrinen puhe häviää tavallisesti kouluikään tultaessa ja toiminnanohjaus sisäistyy, se alkaa perustua sisäiseen puheeseen.
Missä vaiheessa käy niin kuin minun tapauksessani, että eräänlainen egosentrinen puhe palaa? Sen luonne on tosin hieman muuttunut: kyse ei ole niinkään toiminnanohjauksesta kuin toiminnan kommentoinnista.
Onko itsekseen puhumisen paluussa kyse taantumisesta? Onko syytä olla huolissaan? Ei ole, sanovat asiantuntijat.
Itsekseen puhumisen sanotaan selkiyttävän ajattelua. Asioiden puoliääneen pohtiminen voi tuoda avoimiin kysymyksiin päänsisäisiä pohdintoja nopeamman ratkaisun. Puhelinkin saattaa löytyä helpommin. Itsekseen puhuminen saattaa myös ruokkia luovuutta. Kirjoittaja huomaa tekstinsä piirteet tarkemmin, kun kuulee sen ääneen ajateltuna. Itse olen huomannut, että esimerkiksi numeroyhdistelmien puoliääneen höpiseminen auttaa niiden muistamisessa.
Itsekseen puhumista ei siis nykytiedon valossa pidetä pahana. Kovaääninen höliseminen julkisissa tilanteissa ei silti edelleenkään taida olla yleisesti hyväksyttyä. Kuiskaankin lopuksi hiljaa: Tähän tulee nyt piste.
 |
| Un ange passe, kollaasi samettipaperille 2018. |
