lauantai 3. kesäkuuta 2017

Some-kehuja

Kielijuttuni "Some-kehuja", julkaistu useassa sanomalehdessä.

Siitä lähtien, kun aloin julkaista kuvia maalauksistani Instagramissa, olen ollut lahjakas, ehkä jopa nero. Tai ainakin niin kuviani kommentoineet amerikkalaisseuraajani ovat väittäneet.
Olen saanut monenlaisia kehuja: You’re so talented! (Olet niin lahjakas!) Brilliant! (Loistava!) I hope you know you’re a genius. (Toivottavasti tiedät olevasi nero.) Awesome work! (Mahtava teos!)
Oijoi, kyllä minun nyt kelpaa! Vuosia olen julkaissut somessa monenmoista, mutta vasta Instagram avasi kehujen taivaan.
Kehujen määrä ja laatu on kannustanut minua julkaisemaan töitäni entistä tiiviimmin myös Facebookissa, jossa kavereinani on suomalaisia tuttaviani. Mutta voi, kehujen saalis on jäänyt enimmäkseen laihaksi.
Suomalaiseen some-kehukulttuuriin tuntuu oman kokemukseni perusteella kuuluvan, että tykkää-napin painaminen on äärimmäinen kehu. Joskus joku saattaa laittaa tykkäyksensä höysteeksi vaikka sanat ”kivat värit”.
Suomalaista keskustelukulttuuria on tutkittu paljon, myös siinä mielessä, miten se vertautuu amerikkalaiseen. Keskusteluntutkija Marja-Leena Sorjonen on todennut, että suomalaisetkin kyllä kehuvat toisiaan. Eivätkä ainoastaan kehu, vaan usein myös tarkoittavat, mitä sanovat. ”Sulla on kiva paita” on kehu, joka tuntuu aidolta. Amerikkalaiseen kulttuuriin sen sijaan kuuluvat suuret, ehkä tyhjätkin, sanat ja mehevät kehut.
Yleistää ei toki pidä: suomalaisen ja amerikkalaisen keskustelukulttuurin sisällä on valtavasti vaihtelua. Lisäksi Suomessakin puhaltavat uudet tuulet, joita esimerkiksi juuri sosiaalinen media tuo mukanaan. Kehuminen ei ole enää noloa.
Omat pieneen otokseen perustuvat kokemukseni kuitenkin antavat viitteitä siitä, että meillä ollaan edelleen melko pidättyväisiä. ”Kivat värit” saattaakin olla suomalaisittain yhtä iso kehu kuin ”brilliant”.
Minulle on ollut suomalaisena hämmentävää ottaa vastaan kehuja. Otin ne aluksi liian vakavasti. Muotoilin kiittävää vastausta minuuttitolkulla, posket punaisina.
Kehujen vastaanottamistakin vaikeampaa oli itse opetella kehumaan muita Instagram-taiteilijoita. ”Awesome” ei ihan hirveän helposti äänny näiltä stereotyyppisen juroilta suomalaisilta huulilta.
Suomalaista kehukulttuuria pohtiessa tulevat ensiksi mieleen varoitukset ylpistymisestä. On muistettava, että kehujen kohde saattaa alkaa luulla itsestään liikoja. Tämähän on ollut suomalaisen kasvatuskulttuurin kulmakivi jo aikojen alusta.
Kehut saattavat myös kulua käytössä ja menettää tehonsa. Siksikin säännöstely on aiheellista.
Vai onko sittenkään? Asetan nyt itselleni tavoitteen: ryhdyn tästä lähtien kehutuhlariksi. Ihana lukija! Kiitos, että olet!
Setting an example. Sekatekniikka samettipaperille 2017.












sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kaksisuuntaisia epäilyksiä

Kielijuttuni "Kaksisuuntaisia epäilyksiä", julkaistu useissa sanomalehdissä

”Suomalaishoitaja on nähnyt lähietäisyydeltä, millaista on olla Yhdysvalloissa ilman sairausvakuutusta. Hän epäilee, että kaikki hoidon tarpeessa pääsisivät sen piiriin, jos ns. Obamacare puretaan.” Näin kerrotaan lehtijutussa Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmään suunnitelluista muutoksista.
”Poliisi epäilee, että turvapaikanhakijoiden mielenosoitusleiri sytytettiin tahallaan tuleen Helsingin Rautatientorilla”, uutisoidaan toisessa lehdessä.
Otsikoita lukiessa lehdenlukijan mieleen hiipii epäilys. Mitä esimerkkiemme hoitaja ja poliisi oikeastaan epäilevät? Pääsevätkö kaikki hoitoon vai ei? Sytytettiinkö leiri tahallaan vai ei?
Asiayhteydestä ja jutut tarkemmin lukemalla saa pian selville, että hoitaja arvelee, että hoidon tarpeessa olevat eivät pääse hoitoon. Poliisi puolestaan näyttää jutun perusteella uskovan, että sytyttäminen oli tahallinen teko.
Sama epäillä-verbi näyttää silti pelaavan epäilyttävästi kahden merkitysleirin pussiin. Mistä on kyse?
Epäillä-verbin käyttöä pro gradu -työssään tutkinut Jutta Salminen on todennut, että epäillä-verbiä on mahdollista käyttää suomessa myöntö- tai kieltosuuntaisena. Myöntösuuntaisena ”epäillä” ilmaisee sitä, että puhuja tai kirjoittaja arvelee jonkin olevan todennäköistä. Kieltosuuntaisena se taas ilmaisee, että puhuja tai kirjoittaja kyseenalaistaa epäilyksen kohteena olevan tapahtuman tai asian.
Kumpikin esimerkeistämme on siis periaatteessa ”oikein”. Poliisi vain käyttää epäillä-verbiä myöntösuuntaisena, kun taas sairaanhoitajan haastattelussa epäilys on kieltosuuntainen.
Epäillä-verbin tapauksessa lukijalle tai kuulijalle jääkin vastuu ottaa selvää, kummasta merkityssuunnasta on kyse. Asiayhteys tosin tavallisesti kertoo sen heti, ilman että pähkäilyyn tarvitsee käyttää tolkuttomasti aikaa. Esimerkiksi lause: ”Epäilen, että Suomen kesästä tulee kylmä” ei valitettavasti jätä mitään epäilyksen varaan.
Epäillä-verbin merkitys on kuitenkin tutkijan mukaan aikojen kuluessa muuttunut. Hänen mukaansa varhaisnykysuomessa verbiä käytettiin yleensä kieltosuuntaisena, kun taas nykysuomessa sen merkitys on tavallisesti myöntösuuntainen. Sairaanhoitajan lausunto pistääkin lehdenlukijan silmään juuri siksi, että siinä ilmaistu epäilys on nykykielessä merkityssuunnaltaan harvinaisempi.
Englannissa, josta niin mielellään otamme nykyisin mallia, epäillä-verbiä (to doubt) käytetään kieltosuuntaisessa merkityksessä. Lehdenlukijan mielessä saattaakin käväistä kysymys, olisiko kieltosuuntainen merkitys jälleen saamassa uutta ilmaa siipiensä alle ja olisiko rakkaalla maailmankielellämme englannilla sormensa pelissä. Epäilen vahvasti sitä.


 
The Juggler. Sekatekniikka samettipaperille 2017.







lauantai 22. huhtikuuta 2017

Paluita, mutta mihin?

Kielijuttuni "Paluita, mutta mihin?", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Nuorentava shampoo auttaa palauttamaan hiusten nuorekkaan kiillon ja sileyden.
Mindfulness palauttaa meidät todelliseen kotiimme, joka on tässä ja nyt.
Vanhemman läsnäolo lapsen elämässä on vähentynyt muun muassa sosiaalisessa mediassa vietetyn ajan vuoksi.
Lady Prelox on ensimmäinen naisille kehitetty tuote, joka palauttaa normaalin seksuaalisuuden.
Suomalaiset syövät yhdessä vähemmän kuin ketkään muut Euroopassa. Korjataan tilanne. Istahdetaan taas pöytään.
Let’s make America great again.
Palaaminen ja palauttaminen tuntuvat olevan aikamme avainsanoja. Palataan entiseen aikaan, jolloin kaikki oli paremmin. Palataan juurille, palataan normaaliin, palataan jonnekin, minkä olemme kadottaneet, palataan kotiin.
Palaaminen on kielellisenä valintana voimakas. Se sisältää ajatuksen, että on jotain, mihin palata. Onko todella näin?
”Nuorentava shampoo” kuulostaa kivalta, mutta tämän aikojen alusta maantienvärisen kaksihaaraisia vilisevän liimaletin pelastajaksi siitä tuskin on. Nuorekasta kiiltoa kun ei ole ollut ennenkään.
Sosiaalinen media voi todella viedä vanhemman huomiota. Mutta oliko ennenkään aikaa, jolloin vanhemmat olivat voimallisesti läsnä? Eräs mummo muisteli, kuinka imeväiset aikoinaan kapaloitiin maatöiden ajaksi laatikkoon ja työnnettiin sängyn alle. Pellolta palattiin parin tunnin välein imettämään. Siinä sitä oli vuorovaikutusta ja aktiivista läsnäoloa.
”Normaali” on käsite, joka pitää sisällään melkein kaiken tai sitten ei mitään. Se on yhtä vaikea määritellä kuin vaikkapa väri tai kauneus.
”Pöytään istahtaminen” voisi olla hyvinkin mukavaa, mutta mistä tulee ajatus, että aiemmin olisi istahdettu? Meillä kotona 70-luvulla ei sellaista sattunut muulloin kuin joskus jouluna.
Pahimmillaan kehotukset ”palata normaaliin” ja ”istahtaa taas pöytään” saavat lukijan kavahtamaan ja potemaan syyllisyyttä: Enkö koskaan olekaan ollut normaali? Mihin minun pitää siinä tapauksessa istahtaa ja palata?
Poliitikot ratsastavat mieluusti entisillä ajoilla. Trump pääsi valtaan lupaamalla palauttaa Amerikan suuruuden. Hän vetosi eritoten ihmisiin, jotka kokivat, että heiltä oli viety pois ne mahdollisuudet, jotka heille kuuluivat. Tai olisivat ennen kuuluneet.
Palauttaminen on ollut esillä viime aikoina traagisemmassakin merkityksessä. Suomesta on palautettu turvapaikanhakijoita vaarallisiin ja epävarmoihin oloihin.
Tätä kirjoitettaessa on otettu säilöön seitsenlapsinen perhe, joka aiotaan palauttaa Irakiin. Median tietojen mukaan perhe on ollut paossa kymmenen vuotta ja vain kolme lapsista on syntynyt Irakissa. Neljä lapsista siis palautetaan paikkaan, jossa he eivät ole koskaan olleet.
A spoonful of nostalgia. Pastelli samettipaperille 2017.





lauantai 18. maaliskuuta 2017

Nuubikin tajuu, mitä on cringe

Kielikolumnini "Nuubikin tajuu, mitä on cringe", julkaistu useissa sanomalehdissä

-       Haluatko, että jätän sut tähän koulun portille, vai saatanko ovelle asti?
-       Eiii ovelle!!! Cringe overload!!!
-       Mikä?
-       Cringe overload. Ois ihan cringee, jos saattaisit ovelle.
-       Ai… mitä on cringe?
-       Noloo.
-       Höh, no miksei voi sanoa noloo?
-       Koska se ois ihan cringee! Cringe on UUSI sana nololle, tajuutko sä?
-       Okei okei… Onko se niin, että vain nuubi ei tajua, mitä on cringe?
-       Ei, toi oli ihan cringee! Nuubitkin tajuu, mitä on cringe!

Sinne se häviää, kahdeksanvuotias, koulun portista sisään, taakseen katsomatta. Katsominen olisi varmasti cringeä.
            Kotona tarkistan sanakirjasta, mistä keskustelussamme oli kyse. Netin englanti– suomi-sanakirja ei anna cringelle merkitystä nolo. Siellä tarjotaan vastineeksi ”kavahdus”, ”säpsähdys”.
Englanninkielinen slangisanakirja sen sijaan tuntee merkityksen. Siellä cringe määritellään näin: Äärimmäisen vaivaannuttava, epämiellyttävä tilanne, jonka aiheuttaa jokin ihminen, ihmisryhmä tai ympäristö. Tilannetta seuraavat ei-cringet ihmiset kokevat tavallisesti häpeää, mielipahaa tai suuttumusta, tai tunnetta, jossa nämä yhdistyvät.
Cringen juuret löytyvät kaukaa historian hämärästä. Se on tullut vanhaan englantiin jostain  muinaisesta germaanisesta kielimuodosta 1200-luvun alussa. Vanhassa englannissa cringen esimuoto oli verbi ”cringan”, joka tarkoitti periksi antamista taistelussa. Pitkän tien on cringe kulkenut sydänkeskiajan taistelutantereilta helsinkiläisen alakoulun pihalle.
Nuubi puolestaan tulee englannin sanasta ”newbie”, aloittelija. Siitä tunnetaan nykykielessä myös väännös nobo.
Se, että vieraista kielistä tulvii sanoja nuorison puhekieleen, ei ole uusi ilmiö. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolen stadin slangi oli iloinen sekoitus ruotsia, suomea ja venäjää. Vuonna 1914 syntynyt mummoni saattoi tsörata skurulla Sörkkaan vielä vuosituhannen vaihteessa.
Englannin vaikutus nuorisokieleen on sittemmin kasvanut merkittävästi, jo 1960-luvulta lähtien. Vaikutus on vain vahvistunut nykyisellä pelien ja Youtube-videoiden aikakaudella. Cringet, nuubit ja nobot solahtavat luonnokkaasti tubettajia subaavien puheeseen.
Uudet sanat ja ilmiöt leviävät nopeasti nuorten kieleen ympäri maan uusia kanavia pitkin. Luulenpa, että tänäänkin Suomessa däbätään Hangosta Utsjoelle. (Jos lukija ei tiedä, mitä däbääminen on, suosittelen googlettamaan, lol.)
Puhekieli myös muuttuu nopeasti. Muistan, kuinka isotätini 1980-luvulla ihastellen kehui, että uusi hameeni oli ”eri kiva”. Suomisenollimainen ihastelu sai minut kavahtamaan. Silloin en tosin vielä tiennyt, että kokemani tunne olikin –  cringe.


Mother Tongue. Akryyli ja vesiväri paperille 33 x 48 cm, 2017.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Hyvien ihmisten hiljaisuus

Kielijuttuni "Hyvien ihmisten hiljaisuus", julkaistu useissa sanomalehdissä.


Hyvien ihmisten hiljaisuus

Joskus tuntuu, että elämämme suurin ongelma on liika ääni. Paitsi että ääntä tuntuu tulvivan korviin fyysisenä ilmiönä joka suunnalta, somen meteli on hetkittäin sietämätön.
Ääntä pidetään sosiaalisen median sovelluksissa, huutajat huutavat toisilleen hetkeäkään kuuntelematta. Sensuroimattomat mielipiteet sinkoilevat ja tyhjänpäiväisistäkin asioista pitää tehdä päivityksiä: ”laitoin einesmakaronilaatikon mikroon häshtäg huonoäiti”.
Vaikeneminen ei olekaan enää kultaa, eivätkä suomalaiset vaikene kahdella kielellä, niin kuin Bertolt Brecht aikanaan huomioi. Unohtunut on myös ajatus, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Likimykän kansan ikiaikainen tuppisuisuusperinne tuntuu olevan murtumassa.
Kaiken somemekkalan keskellä tulee pohdittua vaikenemisen olemusta. Ajatellaan esimerkiksi yllä olevaa päivitystä.
Jos kerron somessa tarjonneeni lapsilleni mikrotettuja eineksiä, toivon tietenkin, että ystäväni tulevat taputtelemaan virtuaalista olkapäätäni ja sanovat, että höpsis, olet hyvä äiti. Välillämme vallitsee harmonia.
Joku saattaa kuitenkin hermostua päivityksestäni ja alkaa neuvoa minua, miten voisin järkeistää ajankäyttöäni ja kohentaa ruoanlaittotaitoani. Välillemme syntyy ristiriita ja voi olla, että ystävyytemme loppuu siihen.
Pahinta on silti, jos kukaan 198 ystävästäni ei kommentoi lainkaan, ei edes jaksa klikata tykkäysnappulaa. Jään yksin päivitykseni kanssa, minulle jää häpeä.
Vaikeneminen saattaa siis olla pahempaa kuin se, että joku sanoo minulle jotain, mistä en pidä. Esimerkkimme on triviaali, mutta asia on vakava. Vaikeneminen on tehokas keino syrjiä toista ihmistä ja riistää häneltä arvo.
Mediassa on ollut juttuja, joissa rasististen hyökkäyksen kohteeksi joutuneet ihmiset kertovat kokemuksistaan. Pahimman jäljen ovat jättäneet kokemukset, joissa sivusta seuranneet ovat vaienneet.
Ihmisoikeusliitto, HSL ja HKL ovat organisoineet kampanjan joukkoliikennevälineissä tapahtuvaa syrjintää vastaan. Päätepysäkki syrjinnälle -kampanjassa todetaan, että esimerkiksi rasistisiin hyökkäyksiin tulee puuttua.
Kampanjan parasta antia on se, että se antaa konkreettisia neuvoja, miten toimia, jos näkee syrjintää. Sen sijaan, että alkaisi yhteenottoon uhkaavasti käyttäytyvän hyökkääjän kanssa, voi osoittaa tukensa hyökkäyksen kohteelle.
“Toimi!” kampanja kehottaa. “Osoita tukesi syrjinnän kohteelle. Pienikin ele voi riittää: puhuttele, katso silmiin ja kysy, tarvitseeko hän apua”.
Martin Luther Kingin kerrotaan aikanaan todenneen, että pahinta ei ole pahojen ihmisten raakuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus. Hyvät ihmiset, lopetetaan hiljaisuus!

The silence of the good people, sekatekniikka paperille 2016.