perjantai 6. heinäkuuta 2018

Tärkeä teksti

Semmoinen juttu
että sukulaistyttöjen kanssa
istuttiin vaan saunan jälkeen juomassa kaljaa
Ollaan siis ihan tavallisia ihmisiä
Nuorin on CFO,
minä olen CEO, 
keskimmäinen on Senior Exxxecutive Vice President, 
Ihan tavallisia ihmisiä niin siis
meillä on parin miljoonan asuntolainat ja autot ja veneet niin kuin ihan kaikilla,
kaikilla on

Ja sitten mietin siinä kun
ihan vaan saunan jälkeen istuttiin juomassa kaljaa
Niin siinä sitten keksin
että joka ihmisellähän on neljä asiaa ja se on fakta että ne on nämä
Työ
Perhe
Omaisuus
ja Ystävät.


Mutta nyt tulee se tosi tärkeä juttu että
Minä muuten keksin tämmöisen uuden jutun ettei
kannata kuluttaa
Ei hei osallistuta kulutusjuhlaan
Minä sen keksin, että kannattaa karsia
Luovutaan turhasta, siis niin kuin daunshiftataan.

Ja sitten minä muuten vielä tajusin, että älypuhelimethan siis syö meidän aivot ja ajan
ja kohta me ei enää puhuta toisillemme
niin kuin ennen puhuttiin, aina muuten ennen puhuttiin
ja keskittymiskyky heikkenee ja Suomen pojat ei enää lue romaaneja ennen ne luki
nyt ne vaan silmäilee kännykkää ja mites sitten toi PISA ja kaikki

Ja eliökunta kuolee
tai ainakin suurin osa siitä kun me vaan
mietitään
Pirkko Arstilan hameenhelmoja
Ja samalla meidän kansallisaarre, siis toi metsä viedään kiinalaisten vessapaperiksi
Siis kiinalaisten!
Sillä aikaa kun me keskitytään epäolennaisuuksiin niin kuin
vaikka jalkapallon ämämmään

Mutta onneksi minä keksin sanoa tämän.
Nyt näet tiedätte, miten asiat on.
Tehkää nyt jotain, menkää edes viemään sille siilille se vesiastia
mutta ensin: jakakaa tämä teksti.

Synttärit. Lahjapaperimalli 2018.


keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Aisaa lyöntivihreistä

Kielikolumnini "Aisaa lyöntivihreistä", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Poika sai hiljattain kutsun tutustumiskänneille itä-helsinkiläiselle nuorisotalolle. Nykyään mennäänkin näköjään suoraan asiaan. Kun minä olin nuori, kännit piti vetää puskassa nuorisotalon takana niin, etteivät talon aikuiset nähneet.
                      Oikeasti ei tietenkään ollut kyse känneistä, vaan käynneistä, toisin sanoen lyöntivirheestä. Lyöntivihreitä – anteeksi siis lyöntivirheitä – sattuu itse kullekin näppiksen käyttäjälle. Niitä syntyy helposti, kun kirjoittaa nopeasti, kieli on tuttu ja sisältö on muotoa tärkeämpi.
                      Useimmiten lyöntivihreillä ei ole kummoista merkitystä. Suopeasti suhtautuva lukija tunnistaa kyllä, onko kyse känneistä vai käynneistä.
Kirjoittajan apuna ovat myös oikolukuohjelmat, jotka korjaavat pahimmat mokat. Nopeassa työskentelyssä usein toistuvat ohilyönnit, kuten kilapilu (kilpailu), saavat alleen nopeasti punaisen viivan. Toinen suosikkimokani, ratakisu (ratkaisu), ei punaviivaa kuitenkaan saa. Ohjelmat kun eivät kuitenkaan tunnista virheiksi merkkijonoja, jotka ovat oikeita sanoja, vaikka ne eivät olisikaan ihan sitä, mitä kirjoittaja on halunnut.
                      Iloakin lyöntivihreistä irtoaa. Itse olen ylpeästi kirjoittanut ansioluettelooni, että aiempia työnantajiani ovat olleet muun muassa Kanainvälisen kaupan koulutuskeskus ja Viekkaus. Onneksi oli tarkkasilmäinen oikolukija, joka pisti kirjaimet oikeaan järjestykseen ennen tekstin lähettämistä eteenpäin.
                      Edes kielen vaihtaminen ei aina auta. Englannin kääntäjänä olen kirjoittanut työpaikkakulttuurin (workplace culture) sijaan työpaikan korppikotkista (workplace vulture), c- ja v-kirjaimet kun ovat ihan vierekkäin näppiksessäni. Public distribution (julkinen jakaminen) on saanut muodon pubic distribution (tätä en käännä, ilmauksen voi vaikka googlettaa).
                      Mutta hupi sikseen. On tilanteita, joissa lyöntivirhe voi olla harmillinen, jopa fataali juttu. Ensiksi tulee mieleen pilkku rahasumman väärässä kohdassa tai yksi nolla liikaa lääkärin kirjoittamassa lääkemääräyksessä.
                      Heräsin miettimään, oliko lyöntivihreitä ennen näppisaikaa – siis aikana, jolloin kaikki kirjoitettiin käsin. Voiko virhelyönneistäkin syyttää digitalisaatiota? No kyllähän niitä oli, tosin kenties erilaisia. Muistan itse, että ällät saivat usein ylimääräiset teen viivat, oot ja aat muuttuivat äiksi ja öiksi. Käden ja mielen yhteistyö ei siis taida olla välineestä kiinni. 
                      Kaikille sattuu virheitä, ja yleensä virheet eivät satuta ketään. Kielenkäytössä tärkeintä on viestin perille meneminen ja ymmärrettävyys. Yhteistyö meidän lyöntivihreitä tekevien ihmisten välillä on aisan ydin.

     
Self-portrait before salon treatment. Pastelli pastellikartongille 2018.
                 
                     



perjantai 8. kesäkuuta 2018

Klikkaa tästä, jos haluat olla ystäväni!

(Kielijuttuni "Klikkaa tästä, jos haluat olla ystäväni!", julkaistu useissa sanomalehdissä.)

Tänä vuonna toukokuu löi ällikällä: sähköposteja tulvi postilaatikkoon kuin joulukortteja eteisen matolle 70-luvulla. Posteissa toivottiin, että jatkaisin suhdettani lähettäjän kanssa. Vaikken oikeastaan edes tiennyt olleeni kaikkien kanssa suhteessa, tunsin itseni valtavan tärkeäksi.
Osa saamistani viesteistä oli riehakkaan innostuneita. Otsikkokentissä luki: ”Hohoi! Päivitäthän tietosi, niin saat jatkossakin raikasta postia!” tai ”Kevään tärkein sähköposti!” Toiset vetosivat tunteisiini: ”Olet meille tärkeä!”, ”Interflora tarvitsee hyväksyntäsi” ja ”Haluatko pysyä ystävänämme?” Moni viesteistä oli otsikoitu virallissävytteisesti: ”Tietosuojatiedote”, ”Tiedote muutoksista tietosuojaehdoissa”. 
Kun luin viestejä tarkemmin, huomasin, että niissä pyydettiin klikkaamaan linkkejä, päivittämään tietoja ja hyväksymään monenlaisia ehtoja. Kyse oli tietenkin EU:n uudesta tietosuojalainsäädännöstä, GDPR:stä eli General Data Protection Regulationista, joka  astui voimaan toukokuun lopussa. 
GDPR velvoittaa yrityksiä käsittelemään henkilötietoja uuden EU-säädöksen mukaisesti. Pyrkimyksenä on parantaa asiakkaiden tietosuojaa. 
Linkkejä klikkaamalla päädyin yritysten tietosuojaselostesivuille. Sähköpostien sävyistä riippumatta kaikki selosteet olivat asiallisia ja pykäläpainotteisia. Joissakin kohdin tunsin hukkaavani punaisen langan kokonaan.
Eräässä pykälässä kerrottiin:  ”HUOMAA: Jos olemme aiemmin kertoneet, että olemme luottaneet suostumukseen käsittelyn perustana, niin tulevaisuudessa emme enää nojaa tähän lailliseen perustaan, ellemme ole erikseen niin sanoneet tässä menettelytapaohjeessa.” 
Toinen pykälä vakuutti: ”Voit olla vastaan mitä tahansa henkilötietojesi käsittelyä, jonka oikeudellinen perusta on ’Oikeutetut etumme’ (katso lisätietoja, liite 2), jos olet sitä mieltä, että perusoikeutesi ja -vapautesi ovat tärkeämmät kuin meidän oikeutetut etumme.” No jaa, perusoikeudet ja -vapaudet kuulostavat kyllä hirveän kivoilta, mutten toisaalta halua polkea teidän ”Oikeutettuja etujanne”, mitä ne sitten lienevätkään.
Teksteistä voisi tulkita, että GDPR-velvoite on tullut monelle yritykselle jokseenkin äkkiä. Yhdenmukaisia suuntaviivoja viestinnälle ei näy olevan, vaan tiedottaminen on kirjavaa ja tekstit paikoin melko vaikeaselkoisia. Muutoksien läpivieminen, saati niistä viestiminen, ei totisesti ole helppoa. 
Kun on kyse tietosuojasta, olisi kuitenkin tärkeää, että tekstien lukijakunta, siis yritysten asiakkaat, ymmärtäisivät, mihin he antavat klikkaamalla suostumuksensa. Kyse kun on todennäköisesti jostain muusta kuin pelkästä ystävyyden jatkamisesta.


GDPR Angel. Sekatekniikka pastellikartongille 2018.

torstai 10. toukokuuta 2018

Sheraton Buenos Aires, 22. kerros




En tahdo tavallista elämää
En tahdo sellaista, etten olekaan Buenos Airesin Sheratonin 22. kerroksessa 
katsomassa, miten Atlantti liplattelee
Vaan olenkin keittiössä
tekemässä laskuvirhettä kahvin mittaamisessa
niin että siitä tulee mustaa ja kitkerää
ja tiskiallas on täynnä likaisia paistinpannuja
vaikka voisin tilata luksusaamiaisen sviittiini huonepalvelusta.
Ne laittavat mukaan aina jonkun kukan.
Ruusun yleensä, vaikka joskus
pidän enemmän pioneista.
En tahdo, että sokeriton mysli on loppu
enkä olekaan juomassa vastapuristettua appelsiinimehua kristallilasista
kun aivan yhtäkkiä huoneen oven alta liukuu paperilappu, viesti ihailijalta vastapäätä
En tahdo, että pitää viedä roskat, roskakatos oli eilen remontissa
niin että niitä pusseja on kertynyt
En tahdo tavallista elämää.
Pistäisinkö palaset uusiksi.

Past cherry blossom time. Pastelli samettipaperille 2018.









lauantai 5. toukokuuta 2018

Ei niin synkkä yksinpuhelu

Kielijuttuni "Ei niin synkkä yksinpuhelu", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Mihis mä laitoinkaan sen kännykän taas? No nyt tää printteri jumittu! Laitoinksmä sen kasetin väärin? Mitä mä nyt edes olin tekemässä? Voi h*****ti, taasko mä sössin tän?
                      Ai kenellekö juttelen? Itselleni tietenkin. Viime vuosina, kun olen tehnyt kotona yksin töitä, olen alkanut höpistä puoliääneen niin, että siitä voi sanoa tulleen jo tapa.
                      Sen lisäksi, että etsin ääneen kännykkääni, käyn joskus myös kiivaita väittelyitä itseni kanssa. Kertaan tilanteita, joissa olisi pitänyt sanoa jotain, mikä on jäänyt sanomatta. Perustelen asioita kuvitteelliselle keskustelukumppanilleni.
                      Itsekseen puhumista on usein pidetty hulluuden merkkinä. Jos julkisesti puoliääneen mutiseva ihminen on hieman kummallinen, kovaan ääneen puhuva tai huudahteleva ihminen on jo selkeästi sekaisin ja pelottavakin. Itsensä hallitseva aikuinen ihminen osaa istua mykkänä bussissa ja antaa ajatusten pyöriä vaiennettuina pään sisällä.
                      Minun tapani höpistä itsekseni on jo tullut siihen pisteeseen, että huomaan äännähteleväni julkisestikin. Usein kyse on tilanteista, joissa puhisen puoliääneen jotain mokaani.
                      Itsekseen ääneen puhuminen on ihmiselle luontainen piirre. Kaksi merkittävää psykologia, sveitsiläinen Jean Piaget (1896–1980) ja valkovenäläinen Lev Vygotsky (1896–1934) havaitsivat aikoinaan, että leikki-ikäisille lapsille on tyypillistä ns. egosentrinen puhe. 
Egosentrisellä puheella lapsi ohjaa itseään, se auttaa häntä suunnittelemaan ja hallitsemaan toimintaansa: ”Nyt Onni ajaa mopoa”, ”Ida menee potalle”. Egosentrinen puhe häviää tavallisesti kouluikään tultaessa ja toiminnanohjaus sisäistyy, se alkaa perustua sisäiseen puheeseen. 
Missä vaiheessa käy niin kuin minun tapauksessani, että eräänlainen egosentrinen puhe palaa? Sen luonne on tosin hieman muuttunut: kyse ei ole niinkään toiminnanohjauksesta kuin toiminnan kommentoinnista. 
Onko itsekseen puhumisen paluussa kyse taantumisesta? Onko syytä olla huolissaan? Ei ole, sanovat asiantuntijat.
Itsekseen puhumisen sanotaan selkiyttävän ajattelua. Asioiden puoliääneen pohtiminen voi tuoda avoimiin kysymyksiin päänsisäisiä pohdintoja nopeamman ratkaisun. Puhelinkin saattaa löytyä helpommin. Itsekseen puhuminen saattaa myös ruokkia luovuutta. Kirjoittaja huomaa tekstinsä piirteet tarkemmin, kun kuulee sen ääneen ajateltuna. Itse olen huomannut, että esimerkiksi numeroyhdistelmien puoliääneen höpiseminen auttaa niiden muistamisessa. 
Itsekseen puhumista ei siis nykytiedon valossa pidetä pahana. Kovaääninen höliseminen julkisissa tilanteissa ei silti edelleenkään taida olla yleisesti hyväksyttyä. Kuiskaankin lopuksi hiljaa: Tähän tulee nyt piste.

Un ange passe, kollaasi samettipaperille 2018.



                      


tiistai 24. huhtikuuta 2018

Etsi kolme eroavaisuutta


Etsi kolme eroavaisuutta:

Ne:
Kolme mummoa
Kolme Marimekon cross body -käsilaukkua olalla
Kolmet parit Versacen auringossa tummentuvia kaksiteholaseja
Kolme ystävätärtä tyttökouluajoilta
Herttoniemen asemalaiturilla
Ääntä: rupattelua siitä, olisiko
suuntana EMMA

Se:
Minä 
Yksi vetokärry
Yhdet aurinkolasit otsalla
Herttoniemen asemalaiturilla
Ääntä Spotifysta
S u u n t a n a - - -

Soolo. Puupiirros 2018.