sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Hallinnan kieli

Kielijuttuni "Hallinnan kieli", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Ihmiselo on usein arvaamatonta. Sen aikana tulee väistämättä vastaan asioita, jotka yllättävät ja joihin ei voi vaikuttaa omalla toiminnallaan. Tällaisia ovat muun muassa vakavat sairaudet.
                      Ihminen – nykyihminen ainakin – ajattelee usein, että elämää voi hallita, että sitä pitää hallita. Kun sairaus kohtaa, onkin usein tapana vedota sairastuneen omaan asenteeseen, elämänkatsomukseen ja erilaisiin hallinnan keinoihin. Kielellisissä valinnoissa pyrkimys hallintaan näkyy konkreettisesti.
                      Vakavasti masentunutta kehotetaan ottamaan itseään niskasta kiinni, kroonista migreeniä sairastavaa neuvotaan hakeutumaan raittiiseen ilmaan ja liikuntaharrastuksiin, syöpään sairastunutta kannustetaan taistelemaan.
                      Sairauksiin ja sairastaviin liitetyt kielikuvat ovat usein sotaisia. Taistelemisen lisäksi puhutaan syövän selättämisestä tai peittoamisesta, jopa kampittamisesta. Migreeni voitetaan, Parkinsonin tautia vastaan kamppaillaan. 
                      Kun  ”taistelu” vakavaan sairautta vastaan on ”voitettu”, syntyy sankaritarinoita. Syövän ”selättäjät” antavat toivoa lukijoille: elämänkulku on sittenkin lopulta omissa käsissä. Nettihaku antaa tuhansia osumia: ”Sharon Osbourne selätti syövän, stressin ja miehensä syrjähypyt”, ”Kitarasankari Eddie van Halen on voittanut taistelunsa syöpää vastaan”. Oli vastassa mikä tahansa ”vihollinen”, ”vahvat taistelijat” selviävät tilanteesta.
Kun vakavasti sairastunut ihminen kuolee, suru-uutisissa kerrotaan, kuinka hän on hävinnyt taistelun syöpää vastaan tai jopa antanut periksi syövälle. Sairaus ei kuitenkaan ei ole vihollinen, jolla on mieli, strategia ja päämäärä. 
Migreeni on neurologinen sairaus. Syöpäsolulla on oma mykkä logiikkansa. Usein minkäänlainen ”asenteenmuutos”, ”positiivinen ajattelu”, ”taistelu” tai ”paini” ei riitä, sillä kaikki ei vain ole hallittavissa. 
                      Moni vakavasti sairastunut kokee hyvää tarkoittavan taisteludiskurssin suorastaan loukkaavana. Vaikka sotaisien puheiden päämääränä olisi valaa sairastuneeseen uskoa, ne voivat riistää häneltä oikeuden näyttää tunteensa ja pelkonsa. Kun hoidot eivät tehoa ja sairaus pahenee, taistelupuhein kannustettu potilas saattaa kokea epäonnistuneensa. 
                      Elämää ei aina voi ennakoida. Joskus vastaan tulee asioita, jotka ovat hyvin raskaita ja surullisiakin. Vaikka kuinka yrittäisimme, emme voi aina hallita sitä, mitä joudumme kohtaamaan. Jos voisimme, vakavia sairauksia tuskin edes olisi. 
Sitä voimme kuitenkin hallita, millaisia kielellisiä valintoja teemme, kun puhumme elämästä. Voimme valita, miten puhumme vakavasti sairastuneista ja vakavasti sairastuneille.
 
Guardian angel's day off. 2018.

                      

                       

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Rukous

Rakas Taivaan Isä
Olen nyt saanut lopullisen varmuuden siitä, 
ettet ole olemassa. 
Anna kaiken kuitenkin kääntyä paremmaksi.
Aamen.

Rukous. 2017.

lauantai 25. elokuuta 2018

Jarmo (D. Bowie: Andy Warhol)

Jarmo 
(sävel: D. Bowie: Andy Warhol, säkeistö 2)

Jarmo ui 
ja Jarmo soutaa 
Jarmo ottaa pienet tirsat 

Jarmo juoksee 
Lupaa poutaa 
Jarmo kaljat Lidlistä noutaa 

Jarmo oli pysäkillä
En mä mieti sitä pitkään 
Teen vaan näin et itsee käsken, 
Katseen alas aifouniin sihtaan 

Jarmon hahmo Hertsikassa 
Askeltaa takki auki 
Äskenhän se oli soutamassa 
Äyskärissä melkoinen hauki 

Jarmo katkoo nistin sormet 
En mä tahdo siitä tietää 
Mul on toisen polven polvet 
Totuutta vaikea on sietää 

Jarmon jätin kauan sitten 
Turhaan tässä sitä itken 
Vastuu muilla Jarmosta on 
Muistot nää nyt mielestäni kitken  

Jarmo soutaa Jarmo ui 
Jarmo hoi, ho-ho-hou, ho-ho-hou!
Jarmo soutaa Jarmo ui 
Jarmo hoi, ho-ho-hou, ho-ho-hou!


Generation snowflake 2017.



tiistai 14. elokuuta 2018

Sanoin pilatut

Kielijuttuni "Sanoin pilatut", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Etsiskelin hiljattain Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella opetustilaa U121a. Tapani mukaan menin sisälle sisäänkäynnistä U, joka johtaa M-siiven tiloihin, ja selvisin sieltä Y-siiven läpi U-siipeen. U-siivessä seurasin numerointia. Löysin tilan U121b ja sen vieressä olevat tilat U119 ja U5, mutta etsimääni U121a-tilaa sain hakea. 
Kampuksella työskentelevät ohikulkijat pyörittelivät silmiään eivätkä osanneet neuvoa, minne päin minun kannattaisi lähteä. ”No kato, nää tilat on insinöörien suunnittelemia”, minulle todettiin. Asia selvä, ajattelin. 
Sana insinööri sai aikaan välittömän mielleyhtymän ihmisestä, jonka ajattelu on elämästä vieraantunutta. Tilojen logiikka ei ainakaan kaltaiselleni tavalliselle humanistille auennut.
Aloin miettiä, kuinka helposti yhdellä stereotypiaan perustuvalla luokittelulla selitetään asioita. Insinööri ja humanisti. Arkkitehdin suunnittelema. Nuoriso ja vanhukset. Suomalaiset ja ruotsalaiset. Kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat. Tytöt ja pojat.
Luokittelu helpottaa elämää. Jos meiltä puuttuisi kyky yleistää, ajattelumme pirstaloituisi täysin. Olisi vaikeaa herätä uuteen aamuun ymmärtämättä, mikä aamu ylipäänsä on.
Luokittelu voi olla myös haitallista. Insinöörit eivät ole aina elämästä vieraantuneita putkiaivoja. Nuoriso ei ole yksi valtava harmaa massa, joka ajattelee ja toimii laumana. Ja onko edes olemassa ”kantasuomalaisia”? 
Sukupuoli, ikä, ammatti ja kansalaisuus tuntuvat olevan suosikkeja, kun stereotypioilla pelataan. Taannoin uutisoitiin television ohjelmatekstityksiä teettävien firmojen huonoista työehdoista. Kerrottiin, että firmat palkkaavat ”pätevien kääntäjien” sijaan ”kotiäitejä”. Tarkoituksena oli kai tuoda esille yritysten toiminnan epäkohtia, mutta siinä päädyttiin samalla lyömään kotiäitejä.
Erityisen kipeästi luokittelu kolahtaa, kun se osuu omaan virtuaaliseen nilkkaan. Minulle on käynyt niin, kun olen lukenut juttuja Facebookin suosion laskusta. ”Vain mummoni on Facebookissa”, kertoi eräs nuori haastattelussa. ”Facebook on enää keski-ikäisten ja iäkkäämpien naisten suosiossa”, kirjoitettiin lehtijutussa. Tilastollisesti ilmiö on varmasti totta, mutta uutisoinnin sävy on selkeästi alentuva.
Usein tuntuu, ettei tunnista itseään niistä luokitteluista, joihin vaikkapa sukupuolensa vuoksi kuuluisi. Väittämät ”jokainen nainen toivoo jännittävästi muotoiltuja kynsiä” ja ”keski-ikäiset naiset kiljuvat riemusta nähdessään muumimukeja” saavat minut epäilemään identiteettiäni. 
Pakko myöntää, että sorrun itsekin toisinaan uskomaan luokitteluja. Lapsiperheellisenä olen aina pyrkinyt välttämään ”lapsiperheiden suosimia lomakohteita”.

Chain of association. Sekatekniikka paperille 33 x 48 cm, 2018.



tiistai 31. heinäkuuta 2018

Onko unohdettu nimi enne?

Kielijuttuni "Onko unohdettu nimi enne?, julkaistu useissa sanomalehdissä.

Olen viime aikoina alkanut unohdella nimiä. Etenkin näyttelijöiden, poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden nimet lipeävät mielestäni usein.
Minulle, joka olen aina muistanut liikaakin, nimien unohtaminen on uusi ilmiö. Vielä viisi vuotta sitten sellaista ei tapahtunut. 
Unohdusten hetkellä herää helposti harmistus ja huoli: Mitä minulle tapahtuu? Olenko dementoitumassa? 
Alanko pian unohtaa läheistenkin nimet, alanko muistuttaa edesmennyttä isomummoani Hildaa, joka vanhoilla päivillään huusi läpi koko suvun nimet, ennen kuin sai mieleen hakemansa? ”Mikkopekkatyttiyrjöhilkkaleenavappu…Heikki!” Olisiko nimien unohtaminen enne jostain vakavammasta?
Asiantuntijat rauhoittelevat, että kaikki unohtelevat toisinaan. Kyse ei ole heti dementiasta, jos jokin nimi ei tule mieleen. Esimerkiksi kiire ja stressi, joskus myös masentuneisuus tai muu sairaus voivat heikentää muistia tilapäisesti. Kovalevy täyttyy olennaisilla asioilla, pienille yksityiskohdille ei jää tilaa.
Hiljattain kohistiin siitä, kuinka presidentti Donald Trump oli kirjoittanut twiittiin vaimonsa Melanian nimen väärin, ”Melanie”. Julkisuuden kirkkaassa valokeilassa Trump oli päätynyt poistamaan twiittinsä välittömästi, koska pelkäsi sen johtavan epäedullisiin tulkintoihin. Tarpeeksi nopea hän ei kuitenkaan ollut, sillä huhut ja puheet siitä, kuinka Trump on välinpitämätön vaimoaan kohtaan, ehtivät jo lähteä liikkeelle. Stressiin tai kiireeseen vetoaminen ei tilanteessa auttanut.
Presidenttien lisäksi toimittajien odotetaan olevan tarkkoja, kun he nimeävät ihmisiä. Keväällä Helsingin Sanomissa uutisoitiin ”Mummodiskosta”, jossa ikäihmiset pääsevät pyörähtelemään populaarimusiikin tahdissa. Jutussa haastateltiin ”pyörätuolissa tanssilattialla kieppuvaa Leena Lahtista”. Kerrottiin, että ”Musiikiksi Lehtonen toivoo kovaa jytää”. Toimittaja jatkoi: ”Moni tuntuu jakavan Lehtisen kanssa saman toiveen miesseurasta”. Lahtinen, Lehtonen, Lehtinen, hmm. 
Lukijana mieleeni hiipi samanlainen aatos kuin monelle Trumpin twiitin jälkipuinneissa: toimittajan suhde haastateltavaan oli melko lepsu, ellei peräti välinpitämätön. Vai olisiko nimisekaannus ollut tässäkin tapauksessa kuitattavissa kiireellä ja stressillä? 
Hesarin tapaus voi tuntua vähäpätöiseltä. Virheitähän sattuu kaikille. Haastateltavalle ei kuitenkaan taatusti ole yhdentekevää, millä nimellä häntä kutsutaan. Kun pidin ensimmäisen taidenäyttelyni, odotin innoissani paikallislehteä, jossa julkaistiin ilmoitus näyttelystäni. Pakko myöntää, että hieman kyrsi, kun luin lehdestä, että ”Merja Heikkilän näyttely jatkuu koko maaliskuun ajan”. 
Marja Heikkinen, englannin ja ranskan maisteri, kielenkääntäjä, kuvataiteilija

Guardian Angel. Sekatekniikka paperille 2018.





perjantai 6. heinäkuuta 2018

Tärkeä teksti

Semmoinen juttu
että sukulaistyttöjen kanssa
istuttiin vaan saunan jälkeen juomassa kaljaa
Ollaan siis ihan tavallisia ihmisiä
Nuorin on CFO,
minä olen CEO, 
keskimmäinen on Senior Exxxecutive Vice President, 
Ihan tavallisia ihmisiä niin siis
meillä on parin miljoonan asuntolainat ja autot ja veneet niin kuin ihan kaikilla,
kaikilla on

Ja sitten mietin siinä kun
ihan vaan saunan jälkeen istuttiin juomassa kaljaa
Niin siinä sitten keksin
että joka ihmisellähän on neljä asiaa ja se on fakta että ne on nämä
Työ
Perhe
Omaisuus
ja Ystävät.


Mutta nyt tulee se tosi tärkeä juttu että
Minä muuten keksin tämmöisen uuden jutun ettei
kannata kuluttaa
Ei hei osallistuta kulutusjuhlaan
Minä sen keksin, että kannattaa karsia
Luovutaan turhasta, siis niin kuin daunshiftataan.

Ja sitten minä muuten vielä tajusin, että älypuhelimethan siis syö meidän aivot ja ajan
ja kohta me ei enää puhuta toisillemme
niin kuin ennen puhuttiin, aina muuten ennen puhuttiin
ja keskittymiskyky heikkenee ja Suomen pojat ei enää lue romaaneja ennen ne luki
nyt ne vaan silmäilee kännykkää ja mites sitten toi PISA ja kaikki

Ja eliökunta kuolee
tai ainakin suurin osa siitä kun me vaan
mietitään
Pirkko Arstilan hameenhelmoja
Ja samalla meidän kansallisaarre, siis toi metsä viedään kiinalaisten vessapaperiksi
Siis kiinalaisten!
Sillä aikaa kun me keskitytään epäolennaisuuksiin niin kuin
vaikka jalkapallon ämämmään

Mutta onneksi minä keksin sanoa tämän.
Nyt näet tiedätte, miten asiat on.
Tehkää nyt jotain, menkää edes viemään sille siilille se vesiastia
mutta ensin: jakakaa tämä teksti.

Synttärit. Lahjapaperimalli 2018.


keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Aisaa lyöntivihreistä

Kielikolumnini "Aisaa lyöntivihreistä", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Poika sai hiljattain kutsun tutustumiskänneille itä-helsinkiläiselle nuorisotalolle. Nykyään mennäänkin näköjään suoraan asiaan. Kun minä olin nuori, kännit piti vetää puskassa nuorisotalon takana niin, etteivät talon aikuiset nähneet.
                      Oikeasti ei tietenkään ollut kyse känneistä, vaan käynneistä, toisin sanoen lyöntivirheestä. Lyöntivihreitä – anteeksi siis lyöntivirheitä – sattuu itse kullekin näppiksen käyttäjälle. Niitä syntyy helposti, kun kirjoittaa nopeasti, kieli on tuttu ja sisältö on muotoa tärkeämpi.
                      Useimmiten lyöntivihreillä ei ole kummoista merkitystä. Suopeasti suhtautuva lukija tunnistaa kyllä, onko kyse känneistä vai käynneistä.
Kirjoittajan apuna ovat myös oikolukuohjelmat, jotka korjaavat pahimmat mokat. Nopeassa työskentelyssä usein toistuvat ohilyönnit, kuten kilapilu (kilpailu), saavat alleen nopeasti punaisen viivan. Toinen suosikkimokani, ratakisu (ratkaisu), ei punaviivaa kuitenkaan saa. Ohjelmat kun eivät kuitenkaan tunnista virheiksi merkkijonoja, jotka ovat oikeita sanoja, vaikka ne eivät olisikaan ihan sitä, mitä kirjoittaja on halunnut.
                      Iloakin lyöntivihreistä irtoaa. Itse olen ylpeästi kirjoittanut ansioluettelooni, että aiempia työnantajiani ovat olleet muun muassa Kanainvälisen kaupan koulutuskeskus ja Viekkaus. Onneksi oli tarkkasilmäinen oikolukija, joka pisti kirjaimet oikeaan järjestykseen ennen tekstin lähettämistä eteenpäin.
                      Edes kielen vaihtaminen ei aina auta. Englannin kääntäjänä olen kirjoittanut työpaikkakulttuurin (workplace culture) sijaan työpaikan korppikotkista (workplace vulture), c- ja v-kirjaimet kun ovat ihan vierekkäin näppiksessäni. Public distribution (julkinen jakaminen) on saanut muodon pubic distribution (tätä en käännä, ilmauksen voi vaikka googlettaa).
                      Mutta hupi sikseen. On tilanteita, joissa lyöntivirhe voi olla harmillinen, jopa fataali juttu. Ensiksi tulee mieleen pilkku rahasumman väärässä kohdassa tai yksi nolla liikaa lääkärin kirjoittamassa lääkemääräyksessä.
                      Heräsin miettimään, oliko lyöntivihreitä ennen näppisaikaa – siis aikana, jolloin kaikki kirjoitettiin käsin. Voiko virhelyönneistäkin syyttää digitalisaatiota? No kyllähän niitä oli, tosin kenties erilaisia. Muistan itse, että ällät saivat usein ylimääräiset teen viivat, oot ja aat muuttuivat äiksi ja öiksi. Käden ja mielen yhteistyö ei siis taida olla välineestä kiinni. 
                      Kaikille sattuu virheitä, ja yleensä virheet eivät satuta ketään. Kielenkäytössä tärkeintä on viestin perille meneminen ja ymmärrettävyys. Yhteistyö meidän lyöntivihreitä tekevien ihmisten välillä on aisan ydin.

     
Self-portrait before salon treatment. Pastelli pastellikartongille 2018.