tiistai 14. elokuuta 2018

Sanoin pilatut

Kielijuttuni "Sanoin pilatut", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Etsiskelin hiljattain Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella opetustilaa U121a. Tapani mukaan menin sisälle sisäänkäynnistä U, joka johtaa M-siiven tiloihin, ja selvisin sieltä Y-siiven läpi U-siipeen. U-siivessä seurasin numerointia. Löysin tilan U121b ja sen vieressä olevat tilat U119 ja U5, mutta etsimääni U121a-tilaa sain hakea. 
Kampuksella työskentelevät ohikulkijat pyörittelivät silmiään eivätkä osanneet neuvoa, minne päin minun kannattaisi lähteä. ”No kato, nää tilat on insinöörien suunnittelemia”, minulle todettiin. Asia selvä, ajattelin. 
Sana insinööri sai aikaan välittömän mielleyhtymän ihmisestä, jonka ajattelu on elämästä vieraantunutta. Tilojen logiikka ei ainakaan kaltaiselleni tavalliselle humanistille auennut.
Aloin miettiä, kuinka helposti yhdellä stereotypiaan perustuvalla luokittelulla selitetään asioita. Insinööri ja humanisti. Arkkitehdin suunnittelema. Nuoriso ja vanhukset. Suomalaiset ja ruotsalaiset. Kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat. Tytöt ja pojat.
Luokittelu helpottaa elämää. Jos meiltä puuttuisi kyky yleistää, ajattelumme pirstaloituisi täysin. Olisi vaikeaa herätä uuteen aamuun ymmärtämättä, mikä aamu ylipäänsä on.
Luokittelu voi olla myös haitallista. Insinöörit eivät ole aina elämästä vieraantuneita putkiaivoja. Nuoriso ei ole yksi valtava harmaa massa, joka ajattelee ja toimii laumana. Ja onko edes olemassa ”kantasuomalaisia”? 
Sukupuoli, ikä, ammatti ja kansalaisuus tuntuvat olevan suosikkeja, kun stereotypioilla pelataan. Taannoin uutisoitiin television ohjelmatekstityksiä teettävien firmojen huonoista työehdoista. Kerrottiin, että firmat palkkaavat ”pätevien kääntäjien” sijaan ”kotiäitejä”. Tarkoituksena oli kai tuoda esille yritysten toiminnan epäkohtia, mutta siinä päädyttiin samalla lyömään kotiäitejä.
Erityisen kipeästi luokittelu kolahtaa, kun se osuu omaan virtuaaliseen nilkkaan. Minulle on käynyt niin, kun olen lukenut juttuja Facebookin suosion laskusta. ”Vain mummoni on Facebookissa”, kertoi eräs nuori haastattelussa. ”Facebook on enää keski-ikäisten ja iäkkäämpien naisten suosiossa”, kirjoitettiin lehtijutussa. Tilastollisesti ilmiö on varmasti totta, mutta uutisoinnin sävy on selkeästi alentuva.
Usein tuntuu, ettei tunnista itseään niistä luokitteluista, joihin vaikkapa sukupuolensa vuoksi kuuluisi. Väittämät ”jokainen nainen toivoo jännittävästi muotoiltuja kynsiä” ja ”keski-ikäiset naiset kiljuvat riemusta nähdessään muumimukeja” saavat minut epäilemään identiteettiäni. 
Pakko myöntää, että sorrun itsekin toisinaan uskomaan luokitteluja. Lapsiperheellisenä olen aina pyrkinyt välttämään ”lapsiperheiden suosimia lomakohteita”.

Chain of association. Sekatekniikka paperille 33 x 48 cm, 2018.