Mapping non-community art – yhteisötaiteen sudenkuoppa

Minulla oli hiljattain ilo suomentaa Pascal Gielenin yhteisötaidetta käsittelevä artikkeli “Mapping Community Art”. Aihe oli jo ennalta kiinnostava, koska olen ajatellut, että taiteen pitää vaikuttaa ja, jos vain mahdollista, puuttua yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Luettuani artikkelin en ole enää niin varma.

Artikkelissaan Gielen kritisoi sitä, miten yhteisötaideprojekteja käytetään paikkailemaan sokean kapitalismin jälkeensä jättämiä aukkoja. Hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita on purettu: sairaaloita ja kirjastoja on lakkautettu, sosiaalitukea leikattu, koulujen ryhmäkokoja kasvatettu. Sitten keksitään yhteisötaiteellinen projekti “piristämään” lähiöiden elämää: kutsutaan joku taiteilija nälkäpalkalla tai ilmaiseksi vetämään zumbapajaa tai rakentamaan lähiötä koristavaa iloseinämonumenttia.

Taiteilija, jonka pyrkimykset ovat alunperin olleet vilpittömän hyvät, huomaakin yhtäkkiä olevansa sen koneiston palveluksessa, joka on kurjuuden aiheuttanut ja jota hän on taiteellaan halunnut kritisoida.  Huomio on musertava. Ja kun projekti on ohi, kaikki palaa ennalleen – tai huononee entisestään. Rakenteelliset ongelmat pysyvät, mutta monumentit rapistuvat.

Yhteisöllisestä tekemisestä kiinnostunut taiteilija on kummissaan: halu tehdä asioita, jotka vaikuttavat, sekoittuu epätietoisuuteen ja hämmennykseen. Voiko yhteisötaiteella – ainakaan sellaisella, joksi se tähän asti on tullut määriteltyä – saada aikaan aidosti vaikuttavia ja hyviä asioita?

Taiteilija on vaarassa vaipua kyynisyyteen ja luovuttaa: olisiko sittenkin parempi käpertyä itseensä, tehdä vain sitä, mikä on lähellä itseä, välittämättä lainkaan vaikuttamisesta, yhteisöllisyydestä, välittämättä muista? Tehdä itsekeskeistä taidetta ja katsoa sitten, antaako se itsekeskeinen taide joskus jotain jollekin yhteisölle.

Gielen totesi artikkelissaan, että ollakseen taidetta taiteen on aina oltava relationaalista, hakea suhdetta yleisöönsä. Riittäisikö siis aavistuksenomainen, intuitiivinen relationaalisuus? Se, että hääräilee mitä huvittaa ja julkaisee silloin tällöin naiivin tyhjäpäisiä blogitekstejä, joissa vatvoo itsestäänselvyyksiä ees ja taas? Miten tällaista taidetta nimittäisi sellainen taiteilija, joka kamppailee käpertymisen ja yhteisöllisen vaikuttamisen palon virittämien ristiriitaisten tunteiden kanssa? Non-community art?

 Ihmiset, lukekaa Gielenin artikkeli. Se on mielenkiintoinen. https://www.academia.edu/4861257/Gielen-2013-Mapping_Community_Art

Non-community art. Hääräsin tänään kotona maskikumin kanssa. Maskikumi on minulle uusi tuttavuus, ja eniten minulla meni aikaa silpun imuroimiseen lattialta. Imurimme on merkkiä Miele, ja se on 11 vuotta vanha. Olemme harkinneet uuden ostamista, mutta vielähän tuo toimii. Maskikumi ja akvarelli paperille 2015. 

Mummun muistolle

Mummu kuoli kaksi päivää vauvan syntymän jälkeen.

Syntymä ja kuolema, sekaisin ilosta ja surusta. Pelosta. Orastavasta toiveesta, että elämä sittenkin voittaa. Ja pelosta, että lopulta tulee kuolema.  

Miten selvitään vauvan nuhasta, miten se nenäpumppu toimii. Mikä riepu enää mahtuu päälleni hautajaisiin.  

Liikenneympyrässä vauva itkee, huutaa elämää vahvoilla keuhkoillaan. Mies ei tiedä, minne päin kääntyä. Missä se perkeleen kirkko on. Ja monelta meidän piti olla siellä.

Menen vauvan kanssa arkulle. Vauva on kaksi viikkoa vanha. Mummu kuoli kaksi viikkoa sitten. Lasken arkulle kimpun. Tytär tärisee nyyhkytyksestä. Minäkin alan.

“Hän oli kuitenkin jo iäkäs. Pääsi kotiin, taivaan isän luo.” Ja paskat. Mitä sä pappi siitä tiedät? Kuoli ihan ennen aikojaan, 89-vuotiaana. Et tuntenut mummua, mummu oli hengeltään nuorempi kuin sinun joskus syntyvät lapsenlapsenlapsesi. Ei se ollut oikein, ei se ollut helpotus. Se oli väärin. Mummun olisi pitänyt nähdä vauva.

Ehkä vauva sai mummun sielun, ehkä ne ovat yksi ja sama. Ehkä mummu ehti sittenkin kuulla syntymästä, pääsi rauhaan ja luovutti.

Taaksepäin katsoessa aika heittää. Olen varma, että mummu on kärrytellyt vauvan kanssa puistossa, laittanut leikki-ikäisen piirustuksia talteen, vienyt syöttämään sorsia, pelannut Unoa, ihastellut vauvan sinisiä silmiä, paijannut pyöreitä poskia. Moittinut minua, että olen liian muotitietoinen äiti, ostan liikaa erivärisiä potkupukuja. Hemmotellut sitten itse vauvan päästään pyörälle pehmoleluilla, helistimillä, kirjoilla, tarroilla, kindermunilla.

Aika heittää, kaikki sekoittuu. Elämä heittää, kuolema heittää, ei ole enää rajoja.

Mummu on läsnä, ei se mihinkään kuollut. Miten se olisi voinutkaan? Hautajaisista on aikaa, vauva täyttää kaksitoista. “Onpas se etevä kaveri, niin viisas, hyvät jutut, ajattelee syvällisesti, on taiteilija niin kuin äitinsäkin”, mummu sanoo, valitsee kaikki oikeat sanat.

Entä suru? Miten muka surraan sellaista, joka ei ole koskaan kuollut?

Isomummun kulta. Akvarelli paperille 2015. Kolmas versio, vaan ei viimeinen.

Terrorismin ytimessä

Kielijuttuni "Terrorismin ytimessä", julkaistu mm. Kainuun Sanomissa 18.1.2015 (Kulttuuri, s.19) 

Jouduin ensi kertaa kohdakkain terrorismin käsitteen kanssa 1970-luvun loppupuolella, kun hain ystävääni Tinaa ulos leikkimään rosvoa ja poliisia. Tina avasi oven varovasti raolleen ja kuiskasi silmät kauhusta suurina: ”Me ei saada tulla ulos, siellä voi olla terroristeja.”

Tinan isä oli diplomaatti, korkeassa asemassa Saksan liittotasavallan suurlähetystössä. Elettiin aikaa, jolloin diplomaattien oli ehkä syytäkin pelätä pahamaineista Baader–Meinhof-ryhmää.

Pettyneenä lähdin ovelta ja jatkoin leikkiä pihan pienempien kanssa. Sana terroristi jäi pyörimään ja rullaamaan kielen päällä, raksuttamaan lapsen aivoissa.

Näin mielessäni Afrikan tähden rosvon, joka vaani pihametsässä puun takana huivi kasvoillaan. Pelätä en osannut.

Viime aikojen järkyttävät terroriteot ovat taas kerran nostaneet terrorismin käsitteen piinaavan kirkkaana mieleen. Charlie Hebdon toimitukseen tehty raaka isku kauhistuttaa, surettaa ja – ennen kaikkea – saa miettimään sitä, voiko pelottelemalla vaientaa.

Pelko on terrorismin ytimessä. Terrorismi pohjautuu latinan sanaan terror, pelko, jonka juurten uskotaan ulottuvan kauas sanskritiin. Sanskritissa sen pohjana on ollut tras, joka tarkoittaa tärisemistä. Terrorismin tarkoituksena on kirjaimellisesti saada meidät tärisemään kauhusta.

Itse sana terrorismi syntyi Ranskan vallankumouksen aikana. Sillä viitattiin järjestelmään, jossa ihmisiä pidettiin tarkoituksellisesti pelon vallassa, jotta vallanpitäjät saivat touhuilla rauhassa.

Robespierren johdolla valtaan nousseet jakobiinit teloittivat todellisia ja kuviteltuja vastustajiaan giljotiinilla. Nykyisin terrorismi tuntuu viittaavan pikemminkin hallitsijoiden arvovallan horjuttamiseksi tehtyihin iskuihin kuin vallitsevan vallan pönkittämiseksi harjoitettuun pelottelupolitiikkaan.

Sillä, miten asioita nimetään, on todellakin merkitystä. Presidentti Bushin aikanaan julistamaa sotaa terroria vastaan (”War on Terror”) on arvosteltu siitä, että terrorismin vastaiseen toimintaan on sisältynyt paljon tekoja, jotka itsessään voi määritellä terrorismiksi. Kyse on myös ja paljolti määrittelyvallasta.

Terrorismin käsitteeseen on liittynyt viime aikoina rasistisia piirteitä, kun sanaa on alettu käyttää viitattaessa erityisesti tietyn uskontokunnan edustajiin tai tiettyihin kansalaisuuksiin. Terrorismin yhdistäminen yksioikoisesti ja kyseenalaistamatta islaminuskoon on ruokkinut islamofobiaa, islamin pelkoa.

Pelko on merkittävin terrorismia ylläpitävä voima; pelko on ytimessä myös, kun terrorismi halutaan voittaa. Emme saa antaa pelolle periksi, täristä terroristien edessä. Sanan on oltava aina pelosta vapaa.

Heikki-enon kuolemanjälkeinen elämä

Kuoltuaan Heikki-eno joutuikin kai Neuvostoliittoon eikä helvettiin.

“Täällä on kaikki ihan hyvin, mutsi”, se sanoi mummulle. “Rahaakin ois; ei vaan oo mitään ostettavaa.”

Mummu istui Käsityöläisentien parvekkeella lukemassa Apua taitettavassa puutarhatuolissa. Sellaisessa kukikkaassa 70-luvun tuolissa, johon saattoi kankaan haperruttua jäädä loukkuun. Mummukin jäi kerran. Fanny-täti askarteli sellaisesta tuolista tee-se-itse -huussinistuimen saareen. Reikä vain keskelle, ämpäri alle. Se oli käytännöllinen huussi. Sitten rakennusvirasto karkoitti sen saaresta, tädin siis.

Fanny-tädin tuoli oli oranssi ja siinä oli ruskeita ja keltaisia kukkia. Mummun tuoli oli oranssi ja siinä oli ruskeita ja keltaisia kukkia.

Heikki-eno kiipesi Käsityöläisentien parvekkeelle kolmanteen kerrokseen. Ensin näkyivät vain karvaiset merimiehen kädet. Tatuoinnit: kaksi jättimäistä purjelaivaa seilaamassa maksakirroosinkeltaisella valtamerellä.

“Täällä on kaikki ihan hyvin, mutsi”, se sanoi mummulle. “Rahaakin ois; ei vaan oo mitään ostettavaa.”

Mummun keittiönverhot Käsityöläisentieltä. Postuumi löydös mökin vintiltä 2013.