Kielijuttuni itkusta, julkaistu mm. Kainuun Sanomissa 16.11. 2014 (Kulttuuri, s. 19.)
Tunnustan: minusta on tullut oikea
itkupilli. Silmänurkat kostuvat liikutuksesta, nyyhkytän, vollotan, vetistelen
ja pillitän. Joskus suorastaan itken, harvemmin kuitenkaan parun, poraan tai
uikutan. Riittää, kun lapsikuoro kajauttaa ilmoille suvivirren tai
enkelitaivaan, minä niiskutan.
Itku on ollut valokeilassa
tänä syksynä. ”Kyynel televisiossa on kuin siemenneste pornoelokuvassa”, väitti
Helsingin Sanomatkin taannoin. Itkussa vetoaa siihen yhdistetty aitous, aitojen
tunteiden ryöppyävä kontrolloimattomuus. Se on todiste.
Televisioissakin
kyynelet tekevät tunteista totta. Ja tottahan se on: kun Loirin silmäkulmasta lähtee
lähikuvassa noro Vain elämää -sarjassa, vain kivisydän voi olla liikuttumatta.
Modernit itkuvirret koskettavat.
Itku-sanalla on
vastineensa kaikissa suomen sukukielissä. Se ei ole sukua sanoille cry
(englanti), gråta (ruotsi), weinen (saksa) tai pleurer (ranska). Itkussa tuntuu
olevan alkukantainen maku.
Itkeä voi monella tapaa: voi inistä, kyynelehtiä, niiskuttaa, nyyhkiä
tai vikistä. Voi pillittää, porata, tillittää, ulvoa, vetistellä, vollottaa,
kiljua; voi jopa rääkyä.
Itku ei auta markkinoilla, ja maahan kaatunutta maitoa on todellakin turha
itkeä. Itku saattaa seurata pitkästä ilosta. Mies ei oikein saisi itkeä, ja Iinestäkin
kielletään itkemästä. Aina ei myöskään tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ja
voi itku, jos huomaamme jonkun itkevän krokotiilin kyyneleitä!
Jos itku on todiste aidosta tunteesta, latautuu itkeä-verbiin ja sen
lukuisiin synonyymeihinkin paljon sivumerkityksiä. Millaista itkua ovat
esimerkiksi pillittäminen, nyyhkiminen ja vetistely? Aivan niin, varsinaista itkupillien
hommaa, vähäpätöistä ja jotenkin noloa. Kiljujan, ulvojan ja rääkyjän
puolestaan soisi pitävän hieman pienempää ääntä itsestään, ehkä laskea
volyymejään vetistelijän, tai ainakin niiskuttajan, tasolle.
Kun puhutaan itkusta, ratkaisevaa on myös, kuka itkee. Lapsen itku on toista
kuin aikuisen.
Helsingin Sanomien haastattelemien mediatutkijoiden mukaan naisen
julkinen itku todistaa edelleen vain sen, että hän on nainen. Miehen itku on taas
merkki jostain suuremmasta. Lauluntekijöiden mukaan jotain suurta ja
ihmeellistä on myös naisessa, joka saa miehen kyyneliin.
Julkinen itkeminen oli pitkään pannassa tai ainakin häpeällistä. Nyt
siitä on tullut yleisen mielenkiinnon kohde ja jopa viihdettä.
Itkun uusi nousu ei ole välttämättä huono asia. Helsingin
yliopiston folkloristiikan oppiaine, Äänellä itkijät ry ja SKS järjestivät
syksyllä Itku-seminaarin. Siellä esiteltiin uusi itkuopas, elvytettiin
itkuvirsiperinnettä ja lopuksi, niin, itkettiin loppuitku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti