Fak jeah, vesi on jo uimakelpoista!

Kielijuttuni "Fak jeah, vesi on jo uimakelpoista!",  julkaistu useissa sanomalehdissä.

Äääh, taas mä spawnasin taivaalle, paras paikka ois spawnata forest hillille! Etsä voi respawnaa sinne? Jos osuu pommiin, se on instant kill!

Woot?? Miks sä oot ostanu tän wööldin play-kaupasta; me oltais saatu anlokattuu se muutenkin? Tää peli ois muuten launtshattavissa deeässälle, se ois paljon wörthimpi ostaa kuin tablettiversio.

Kuuntelen, kun alakouluikäiset poikani juttelevat aamutuimaan tabletin ääressä. En voi sanoa ymmärtäväni täysin, mistä on kyse.  Sen kuitenkin ymmärrän, että englanninkielisiä sanoja tupsahtelee luontevasti keskustelun lomaan.

Pelien maailmassa englanti rulettaa vahvasti. Yhä useammalle lapselle se maailma on päivittäinen tuttu. Pelejä käännetään harvoin suomeksi, ja lapset liikkuvatkin luontevasti englanninkielisessä virtuaaliympäristössä. Kieltä oppii kuin huomaamatta.

Kääntämättä jättämisen taustalla ovat kuitenkin puhtaasti kaupalliset motiivit. Kääntäminen on pelifirmoille lisäkuluerä, ja kun kieli on aina englanti, pelien, tv-sarjojen ynnä muiden oheistuotteiden myynti käy kätevästi jokaisessa maailman kolkassa ilman lisäpanostusta.

Hyvä esimerkki englannistumisesta on japanilaisen Nintendon 1990-luvulla lanseeraama Pokémon-sarja. Aluksi hahmojen taisteluissa käyttämät iskut käännettiin suomeksi. Oli pääpuskua, viiltolehteä, terälehtitanssia, tulinyrkkiä ja kuplasädettä.

2000-luvulla yhtiö päätyi siihen, että iskujen nimet on jätettävä tv-sarjoissakin kääntämättä. Tilalle tulivat head butt, razor leaf, petal dance, fire punch ja bubble beam. Sarjan katselusta oli kenties helpompi siirtyä pelaajaksi ja pelien ostajaksi, kun iskujen nimet olivat valmiiksi tuttuja.

Poikia kuunnellessani mietin, että heidän tapansa puhua peleistä on aivan omanlaisensa puhekielen laji. Se on kuin salakieltä, jonka koodi aukeaa asiaan vihkiytymättömälle vain vaivoin.

Peleistä opitut termit ovat levinneet myös muihin tilanteisiin, pelimaailman ulkopuolelle. Niinpä yksitoistavuotias ilmoittaa: ”Äiti, mä finishasin jauhelihapihvit ja mozzarellasalaatin.” Seitsenvuotias kiljahtaa riemusta: ”Fak jeah, vesi on jo uimalämpöistä!”

Mitä tällainen sekakielisyys tarkoittaa rakkaan suomen kielemme kohtalon kannalta? Jo opintoaikoina päähäni iskostettiin, että kieli kehittyy koko ajan, vailla suuntaa huonompaan tai parempaan. Jos en olisi oppinut tätä, saattaisin nyt olla hyvinkin huolestunut.

Olen ehkä liiankin myönteinen, mutta seuraan usein ilahtuneena, kuinka luontevasti pojat mukauttavat pelisanoja äidinkieleensä äänneasua myöten. Mitä muuta voi kuin iloita, kun metsästä löytyy joku rändöm sieni ja roskat päätyvät nätisti träshkäniin.

Oossam! Nais!

 

Uimalämpöinen Saimaa toukokuussa 2015.