Viime aikoina julkisessa koulukeskustelussa on kiehunut yksi kuuma peruna ylitse muiden: inkluusio. Inkluusio liittyy siihen, miten erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden koulutus järjestetään. Etenkin opettajilta ja erityisavustajilta on kuulunut hätähuutoja: inkluusioluokissa väsyvät sekä oppilaat että koulun henkilökunta.
Sanakirja kertoo, että inkluusio juontaa juurensa latinan sanasta includere (sulkea sisään, vangita), joka sisältää osat in (sisällä, sisään) ja claudere (sulkea). Inkluusio perustuu nykyiseen yhdenvertaisuusajatteluun: periaatteena on, että kaikilla oppilailla, erityisistä tarpeista tai ns. normaaliudesta riippumatta, olisi oikeus käydä koulua lähikoulussaan samoissa ryhmissä ikätoveriensa kanssa.
Inkluusiossa erityislapsi siis sisällytetään normaaliluokkaan. Periaatteena on se, että tuki seuraa lasta normaaliryhmään, ja ryhmä sopeutuu erityislapseen. Tämä eroaa aiemmasta integraation periaatteesta. Integraatiossa (joka pohjautuu latinan verbiin integrare, tehdä kokonaiseksi), ajatuksena on ollut, että erityislapsi sopeutuu normaaliryhmään.
Inkluusion ja integraation lisäksi on perinteisesti ollut vielä kolmas vaihtoehto: segregaatio (latinan verbistä segregare, erottaa). Segregaatiossa erityislapset on erotettu muusta ikäluokasta omiin ryhmiinsä, erityiskouluihin ja -luokille.
Historia tuntee muitakin kuin erityisyyteen pohjautuvia segregoivia malleja: oletettujen rotujen erottelemiseen perustuneet luokat Yhdysvalloissa – ja meillä Suomessakin aikoinaan noudatettujen tyttö- ja poikakoulujen mallin. Niiden valossa on helppo ymmärtää, että segregaatioperiaate on vahvasti kytköksissä yhteiskunnassa kunakin aikana vallitseviin arvoihin.
Inkluusioajattelussa integraatio ja segregaatio nähdään syrjivinä. Integraatiossa erityistä tukea tarvitseva lapsi jää usein vaille tarvitsemaansa tukea. Segregaatiossa tukea on tarjolla, mutta lapsen ikätovereistaan eristävät rakenteet koetaan syrjivinä.
Inkluusion ajatus on kaunis ja helppo hyväksyä. Puretaan syrjivät rakenteet, annetaan kaikille lapsille mahdollisuudet toimia yhdessä, samoissa ryhmissä, ja vieläpä niin, että kaikki saavat tarkoituksenmukaista tukea ja opetusta.
Mikä sitten mättää, kun inkluusioluokkien arjessa raatavilta tulee yhä enemmän hätähuutoja? Syy lienee yksinkertainen: jotta inkluusio voisi toimia todella, siihen pitäisi satsata riittävästi resursseja. Se jo saattaisi auttaa, että ryhmäkoot pidettäisiin riittävän pieninä ja ryhmiin taattaisiin riittävä määrä aikuisia. Silloin inkluusiosta voisi tulla hieno asia – eikä ainoastaan kaunis sana.
 |
| Tyttö ja varis. Sekatekniikka 2019. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti