Tule joulu oma kulta

Kielijuttuni "Tule joulu oma kulta", julkaistu mm. Kainuun sanomissa 21.12.2014, Kulttuuri, s. 20.

 

Kaksi tonttua. Nelivuotiaan teos 2012. Sekatekniikka.

Kun olin nelivuotias, minusta ihanin joululaulu oli se, jossa lauletaan ”tule joulu oma kulta”. Tiedättehän: ”Lintu lensi oksalle, lauloi niitä näitä, tule joulu oma kulta, että saatais häitä.”

            

Aikuisten vakuuttelutkaan eivät saaneet minua uskomaan, että laulussa oikeasti kehotettiin omaa kultaa joutumaan eli pitämään kiirettä. Joulu oli yksinkertaisesti mielestäni niin ihana, että saatoin hyvin ajatella lauluntekijän kutsuvan sitä kullakseen ja tahtovan sen kanssa naimisiin.

Laulunsanojen väärin kuuleminen on varmasti kaikille tuttu ilmiö.  Hassusti väärinkuulluista sanoista on koottu www-sivustoja ja jopa kirjoja (esim. Antti Isokankaan ”Minä suojelen sinua taiteelta”).

Nettihaku osoittaakin pian, etten ole ainoa, joka on kuullut joululaulujen sanoja väärin. Hilpeinä esimerkkeinä mainittakoon vaikka ”ruuna virtsaa vielä” ja ”jo viidakkomme kiitää ja valkoinen on maa”.

Hulvattomille esimerkeille hörähdellessä herää helposti kysymys, mistä väärin kuulemisessa on oikein kyse.  Esimerkkejäni näyttäisi yhdistävän ainakin yksi selvä piirre: Verbi ”joutua” on ollut nelivuotiaalle outo ainakin käytettynä laulun merkityksessä ’kiirehtiä’. Virsta-sanaa ei monikaan enää tunnista, puhumattakaan liinakosta.

Näyttää siis siltä, että väärin kuuleminen tapahtuu aivoissamme. Aivot tekevät todella hyvää työtä yrittäessään löytää lähimmän järkevän ja tutun sanan uppo-oudon tilalle.

Psykologiassa puhutaan kognitiivisesta dissonanssista, tilanteesta, jossa ihminen kokee psyykkistä epämukavuutta kuullessaan esimerkiksi laulunsanoja, joita ei tunnista. Kognitiivisessa dissonanssissa aivomme pyrkivät aktiivisesti saamaan tolkkua ympärillä olevaan: ne täyttävät aukkoja, pehmentävät särmiä, terävöittävät sumeita kohtia. 

Ikää myöten väärin kuuleminen usein, harmittavastikin, vähenee. Kokemuskenttämme laajenee. Vaikka emme tunnistakaan jokaista sanaa, tunnistamme sen tosiasian, että on vieraita sanoja, joihin voimme suhtautua vieraina.

Oikeastaan voi sanoa, että lapsi kuulee ihanasti väärin. Väärin kuullessaan lapsi tuottaa joskus helmiä, jotka kumpuavat hänen vielä suppeahkosta kokemuskentästään.

Nelivuotias ihaili talvella jääpalikkaa (kalikka oli sanana outo) ja kysyi kesällä, mikä tekee auringonvalvoja (auringonpalvoja). Kolmevuotias vastasi hyvän joulun toivotukseen: ”Kiitos sanoin!”

Viisivuotias puolestaan kertasi tarhassa oppimansa rukouksen: ”Jumalan kämmenellä niin hyvä olla on, Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvonnut.” Turvattomuus oli hänelle tuntematon asia, hyvä niin!