Etuoikeutetun näkökulma

Kielijuttuni "Etuoikeutetun näkökulma", julkaistu useissa sanomalehdissä

”Äijä nyt vaa pitää kestää tää paska ja autistien hyökkäykset”, lohdutti nettikeskustelussa nuori mies herjauksen kohteeksi joutunutta ystäväänsä. ”Päivi Nerg on ihan autistinen”, kommentoi eräs keskustelija videota, jolla Nerg tapasi turvapaikanhakijoita.

                      Autisti, autismi, autistinen. Näyttää siltä, että näiden nimikkeiden käyttö haukkumasanoina on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Siinä, missä ennen puhuttiin hulluista ja ääliöistä, puhutaan nyt autisteista. Jo pidempään käytössä olleita sanoja, kuten kehareita ja vammaisiakin, keskusteluissa vilisee.

                      Kun haukkumasanoina käytetään nimityksiä, joilla tarkoitetaan lääketieteessä erilaisia neurologisia poikkeavuuksia ja muita vammoja, on kyse ableistisesta kielenkäytöstä. Ableismilla tarkoitetaan vammaisten ihmisten syrjintää.

                      Ableismi tulee englannin sanasta able, kykenevä. Kykenevän vastakohta on disabled, vammainen. Näkökulma on siis kykenevän, etuoikeutetun ihmisen.

                      Edellä kuvatun kaltaista lukiessa nousevat karvat pystyyn. Miksi huonoa käytöstä pitää kuvata juuri näillä sanoilla? Onko kyseessä vain ajattelemattomuus vai tahallinen vihamielisyys vammaisia kohtaan?

                      Selkeät ableismin muodot, joissa esimerkiksi sana autisti hyppää lukijan silmille, on helppo tunnistaa. Niihin on myös helppo puuttua, vaikka laittamalla kommentoijalle palautetta.

Ensimmäisen esimerkkimme nuori mies korjasikin palautteen perusteella kommenttiaan. Pyysi jopa ableistista kielenkäyttöään anteeksi.

Aina ableismi ei kuitenkaan ole näin selkeää ja helposti korjattavissa. Suurin osa siitä on niin hienovaraista, ettemme edes huomaa sitä.

Julkisia tiloja ei ole aina suunniteltu niin, että niissä huomioitaisiin erityistä tukea tarvitsevien tarpeet. Neuvot ja ohjeet on lähes poikkeuksetta suunnattu ns. normaaleille ihmisille.

Hiljattain oli keskustelua siitä, miten lasten pitäisi käyttäytyä ravintolassa. Julkkisbloggari oli suuttunut nähtyään, kuinka eräs lapsi suostui syömään noutopöydän antimista vain jäätelöä.

Bloggarin ajatukset suututtivat monia, mutta erityisen pahasti ne kolahtivat erityislasten vanhempiin. Blogi olikin selkeä esimerkki ableismista. Aistiyliherkkyyksistä kärsivän erityislapsen perheelle saattaa olla ponnistus ylipäänsä lähteä ravintolaan, puhumattakaan siitä, että lapsi pitäisi painostaa maistamaan kaikkea siellä.

Ableismi on myös syvällä kasvatuksessamme. Olen itse sitä sukupolvea, jota neuvottiin kääntämään katse pois, jos vammainen tuli vastaan. ”Älä tuijota” -neuvo pitää sisällään ableismin ytimen: on ”me” normaalit ja ”ne” vammaiset. Olisi aika päivittää neuvo 2010-luvulle: ”Katso silmiin, hymyile, tervehdi.”

Gelato. Sekatekniikka samettipaperille 2017.