Kielijuttuni "Etuoikeutetun näkökulma", julkaistu useissa sanomalehdissä
”Äijä nyt vaa pitää kestää tää paska ja autistien
hyökkäykset”, lohdutti nettikeskustelussa nuori mies herjauksen kohteeksi
joutunutta ystäväänsä. ”Päivi Nerg on ihan autistinen”, kommentoi eräs keskustelija
videota, jolla Nerg tapasi turvapaikanhakijoita.
Autisti,
autismi, autistinen. Näyttää siltä, että näiden nimikkeiden käyttö
haukkumasanoina on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Siinä, missä ennen puhuttiin
hulluista ja ääliöistä, puhutaan nyt autisteista. Jo pidempään käytössä olleita
sanoja, kuten kehareita ja vammaisiakin, keskusteluissa vilisee.
Kun
haukkumasanoina käytetään nimityksiä, joilla tarkoitetaan lääketieteessä erilaisia
neurologisia poikkeavuuksia ja muita vammoja, on kyse ableistisesta
kielenkäytöstä. Ableismilla tarkoitetaan vammaisten ihmisten syrjintää.
Ableismi
tulee englannin sanasta able, kykenevä. Kykenevän vastakohta on disabled, vammainen.
Näkökulma on siis kykenevän, etuoikeutetun ihmisen.
Edellä
kuvatun kaltaista lukiessa nousevat karvat pystyyn. Miksi huonoa käytöstä pitää
kuvata juuri näillä sanoilla? Onko kyseessä vain ajattelemattomuus vai
tahallinen vihamielisyys vammaisia kohtaan?
Selkeät
ableismin muodot, joissa esimerkiksi sana autisti hyppää lukijan silmille, on
helppo tunnistaa. Niihin on myös helppo puuttua, vaikka laittamalla
kommentoijalle palautetta.
Ensimmäisen esimerkkimme nuori
mies korjasikin palautteen perusteella kommenttiaan. Pyysi jopa ableistista
kielenkäyttöään anteeksi.
Aina ableismi ei kuitenkaan ole näin
selkeää ja helposti korjattavissa. Suurin osa siitä on niin hienovaraista,
ettemme edes huomaa sitä.
Julkisia tiloja ei ole aina
suunniteltu niin, että niissä huomioitaisiin erityistä tukea tarvitsevien
tarpeet. Neuvot ja ohjeet on lähes poikkeuksetta suunnattu ns. normaaleille
ihmisille.
Hiljattain oli keskustelua siitä,
miten lasten pitäisi käyttäytyä ravintolassa. Julkkisbloggari oli suuttunut nähtyään,
kuinka eräs lapsi suostui syömään noutopöydän antimista vain jäätelöä.
Bloggarin ajatukset suututtivat
monia, mutta erityisen pahasti ne kolahtivat erityislasten vanhempiin. Blogi
olikin selkeä esimerkki ableismista. Aistiyliherkkyyksistä kärsivän erityislapsen
perheelle saattaa olla ponnistus ylipäänsä lähteä ravintolaan, puhumattakaan
siitä, että lapsi pitäisi painostaa maistamaan kaikkea siellä.
Ableismi on myös syvällä
kasvatuksessamme. Olen itse sitä sukupolvea, jota neuvottiin kääntämään katse
pois, jos vammainen tuli vastaan. ”Älä tuijota” -neuvo pitää sisällään
ableismin ytimen: on ”me” normaalit ja ”ne” vammaiset. Olisi aika päivittää
neuvo 2010-luvulle: ”Katso silmiin, hymyile, tervehdi.”
Gelato. Sekatekniikka samettipaperille 2017. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti