Missä tunteet sijaitsevat?

Kielijuttuni "Missä tunteet sijaitsevat?", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Olin hiljattain kuulemassa luentoa sotatoimialueilta tulleiden maahanmuuttajalasten traumaattisista kokemuksista. Luennon tarkoituksena oli avata meille kasvatustyötä tekeville, kuinka traumat voivat vaikuttaa lasten käyttäytymiseen ja koulunkäyntiin. Äärimmäisen tärkeä aihe siis.

Luennon alussa luennoitsija kertoi meille kuulijoille ällistyttävänä faktana, että somalin kielessä on vain viisi tunnesanaa. Hän totesi, että siitä johtuu, etteivät somalinkieliset välttämättä osaa ilmaista tunteitaan.

            Minulla meni kuppi nurin kuulijana heti luennon alkumetreillä. Voi olla, että luennon muu sisältö olisi ollut ihan hyväkin, mutten pystynyt siihen enää keskittymään. Keskityin somalin tunnesanojen ja tunteiden pohtimiseen.

            Ensinnäkin on selvää, että somalin kielessä on lukuisia tunnesanoja. Niihin voi tutustua vaikka selaamalla Kotimaisten kielten keskuksen suomi–somali-sanakirjaa. Sanakirja päivittyy koko ajan ja on jo edennyt aakkosväliin aakkonen–vavahtaa. 

Nopeasti hakemalla löysin sanakirjasta kymmeniä esimerkkejä, muiden muassa ”faraxsan” (iloinen), ”murugeysan” (onneton), ”caraysan” (pahantuulinen), ”daran” (raivokas), ”lahayn” (ikävä), ”fiican” (hauska), ”murugeysan” (surullinen). Löytyivätpä sieltä verbit ”jeclaan” eli rakastaa ja ”nicid” eli inhota. Enempää en jaksanut hakea.

            Toisekseen on melko outo ajatus, että tunteet sijaitsisivat yksittäisissä sanoissa tai niiden asiasisällössä. Mietitään vaikka verbiä ”rakastaa”. Lauseen ”minä rakastan sinua” voi sanoa monella tavoin. Jos sen sanoo lempeästi hymyillen, merkitys on hyvin erilainen kuin hampaiden välistä sanottuna tai raivokkaasti tiuskaistuna. 

            Merkitysten muodostuminen on monisäikeistä. Jonkin yksittäisen sanan loogisen asiasisällön lisäksi tärkeää on se, miten ja missä kontekstissa asia ilmaistaan. Millaiseksi piirtyy puhujan ja kuulijan – tai kirjoittajan ja lukijan suhde?

            Inhimilliseen elämään kuuluu tunteiden ilmaiseminen. Jokseenkin kulttuurisidonnaista voi olla esimerkiksi se, missä määrin tunteiden ilmaisemisen julkisissa yhteyksissä katsotaan olevan sopivaa. Tiedämme myös, että erot ovat suuria yksittäisten ihmisten välillä. 

Tunteiden ilmaisemisessa ei ole olemassa tarkkaan määrättyä ”normaalia”. On varsin arveluttavaa liittää tunteiden puute johonkin tiettyyn kieli- tai ihmisryhmään.

Sen sijaan, että pyrimme hakemaan ennalta asetettuja selityksiä ihmisten käyttäytymiselle, olisi aina parempi tutustua ihmiseen, kuhunkin yksilönä. Tämä on myös sotatoimialueilta tulevien lasten ja nuorten parissa työskenteleville ylivoimaisesti tärkein ohjenuora.

Learning to fly. Sekatekniikka paperille 2020.

Entistä parempi tekstilaji

Kielijuttuni "Entistä parempi tekstilaji", julkaistu useissa sanomalehdissä

On taas se aika vuodesta, jolloin asiat luistavat entistä paremmin! Ai mikä aika? No se aika, kun yritykset julkaisevat vuosiraporttejaan.

            Tekstilajina vuosiraportti on mielenkiintoinen: se kertaa, mitä edellisenä vuonna tuli tehtyä ja samalla suuntaa katseensa tulevaisuuteen. Vuosiraportin silmin tulevaisuus näyttää aina vain paremmalta, vuosiraportti on toiveikas tekstiotus.

            Toiveikkuutta vuosiraportti rummuttaa monin tavoin: kuvissa työntekijät hymyilevät niin, että hampaat näkyvät, asiakkaat hehkuvat tyytyväisyyttä, ja jopa toimitusjohtajan stressistä syöpyneet otsarypyt oikenevat, kun hän katsoo lukijaa silmiin vakuuttavasti hymyillen. On graafia taivaisiin nousevine pylväineen, on neliväripainettua piirakkadiagrammia ja sitaattilaatikkoa.

            Myös vuosiraportin kieli on posia pullollaan. Yksi erityinen myönteisyyttä hehkuttava piirre pomppii vuosiraportin lukijan silmille, jos ei ihan joka toiselta, niin ainakin joka neljänneltä riviltä. Se on adjektiivien vertailumuotona käytetty komparatiivi. 

            Vuosiraporttien mukaan yritykset toimivat yhä tehokkaammin ja vastuullisemmin. Ne saavuttavat yhä parempia tuloksia, niiden strateginen fokus on entistä korostuneempi, ne pystyvät vastaamaan haasteisiin entistä paremmin aiempaa kovemmassa kilpailutilanteessa ja aikovat kasvaa yhä merkittävämmiksi toimijoiksi. 

            Vuosiraporteissa yritykset pyrkivät jatkossa edelleen kehittämään entistä tehokkaampia toimintamalleja aiempaa asiakaslähtöisempien, luotettavampien ja kustannustehokkaampien liiketoimintojen suunnittelun tehostamisen varmistamiseksi. Vuosiraporttien tulevaisuus on aina aiempaa kirkkaampi!

            Kääntäjänä jään välillä miettimään, mihin näitä aiempaa parempia tekemisiä oikeastaan verrataan. Olen kääntänyt vuosiraportteja parikymmentä vuotta, ja edelleen ollaan komparatiivissa. Näyttää uhkaavasti siltä, ettei superlatiiviin päästä koko työurani aikana.

            Ehkä onkin niin, ettei vuosiraportin komparatiivi olekaan merkitykseltään aito komparatiivi. Kun vuosiraportissa sanotaan, että asiat hoidetaan entistä paremmin, halutaan myös osoittaa, että ”ei tämä mitään uutta ole, ollaan me ennenkin toimittu ihan ok”. 

Vuosiraportin komparatiivi tuo mieleen vertailuttoman komparatiivin, joka on tuttu sellaisista ilmauksista kuin ”vanhempi mies”, ”suurempi summa rahaa” ja ”iäkkäämpi rouvashenkilö”. Vuosiraportin komparatiivin voisi nimetä vaikka kannustuskomparatiiviksi. Sen tehtävänä on luoda uskoa.

            Yritän jatkossa suhtautua vuosiraportin komparatiiviin aiempaa vähemmän ärsyyntyneesti. Tsemppareitahan tässä yhä lannistavammassa maailmassa tarvitaan.

Trying on the graduation dress before staring to write the thesis, 2019

            

             

             

             

Jumalan nimeen Itä-Helsingissä

Kielijuttuni "Jumalan nimeen Itä-Helsingissä", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Viime syksynä palasin juurilleni. Aloitin työt itähelsinkiläisessä peruskoulussa, samassa koulussa, jota aikoinani itse kävin. Koska kouluajoistani on vierähtänyt melkoinen tovi, osasin odottaa monen asian muuttuneen.

            Heti ensimmäisenä päivänä kouluun kävellessäni kiinnitin huomiota siihen, että kukaan ei polttanut tupakkaa. Itse vietin aikoinani jok’ikisen välitunnin röökipaikalla koulun takana. 

            Oppilaat ovat yhtä äänekkäitä kuin ennenkin, käytävillä kaikuvat sama nauru ja puhe. Sen peittää paikoittain alleen vain pelien ja videoiden räminä ja pimputus. Kännykät ovat kasvaneet osaksi nuoria. 

            Suurin muutos lienee kuitenkin se, että kielten kirjo ja kulttuurinen moninaisuus on valtaisaa. Kun kyselin opettajainhuoneessa aamulla, montako kieltä koulussamme puhutaan, kukaan ei osannut vastata. Ensiksi tulivat mieleen somali, arabia, viro, venäjä, romania, persia, farsi, englanti, espanja, italia, vietnam, albania, kiina ja thai.

            Kielen muutoksesta kiinnostuneelle tuskin olisikaan parempaa paikkaa kuin rakas itähelsinkiläinen yläasteeni. Silmiinpistävin – tai ehkä pikemminkin korviin osuvin – kielellinen piirre on se, miten lapset ja nuoret käyttävät erilaisia voima- ja vahvistussanoja. Omaan sanastooni kuului yläasteikäisenä etupäässä se kuuluisa välimerkinomainen v***u, harvemmin muutama muu perisuomalainen voimasana.

            V-sana toki elää ja voi hyvin edelleen. Se on kuitenkin saanut runsaasti uusia, ehkä siistimmältä korvaan kaikuvia kavereita.

            Bismillah, ”Jumalan nimeen” ja etenkin wallah, ”Vannon Jumalan nimeen” sujahtavat suomenkieliseenkin puheeseen. Wallahia käytetään esimerkiksi silloin, kun puhuja haluaa todistella jotain epäuskoiselle puhekumppanilleen.

”Wallah, mä oon tehny kotiläksyt, mut mun kirjat jäi kotiin” on ihan luonteva (joskaan ei aina aukottomasti uskottava) selitys. Se, joka ajattelee wallah-sanonnan olevan jumalineen jotenkin erityisen islamilainen, menee kuitenkin metsään.

Kyselin kasiluokkaiselta Oumarilta vahvistussanojen käytöstä tätä juttua varten. Oumar totesi, että wallahin rinnalla hän käyttää vähintään yhtä usein englanninkielistä vannomista: ”I swear to God, mä oon tehny mun kotiläksyt”. God ja Allah näyttäytyvät oppilaiden kielessä siis sulassa sovussa, yleisjumalana.

Suomen kielen kohtalosta huolestuneelle lukijalle voin sitä paitsi välittää ilosanoman: Allah ja God ovat saaneet seurakseen suomalaisen jumalan. Hätkähdin iloisesti, kun kuulin 15-vuotiaan maahanmuuttajataustaisen tytön huudahtavan: ”Jumalan nimeen, mä en haluu tehdä näin paljon tehtäviä!” 

Kun kieli muuttuu, se elää. Kun kieli elää, se muuttuu.

Noble cause, 2017