Viime syksynä palasin juurilleni. Aloitin työt itähelsinkiläisessä peruskoulussa, samassa koulussa, jota aikoinani itse kävin. Koska kouluajoistani on vierähtänyt melkoinen tovi, osasin odottaa monen asian muuttuneen.
Heti ensimmäisenä päivänä kouluun kävellessäni kiinnitin huomiota siihen, että kukaan ei polttanut tupakkaa. Itse vietin aikoinani jok’ikisen välitunnin röökipaikalla koulun takana.
Oppilaat ovat yhtä äänekkäitä kuin ennenkin, käytävillä kaikuvat sama nauru ja puhe. Sen peittää paikoittain alleen vain pelien ja videoiden räminä ja pimputus. Kännykät ovat kasvaneet osaksi nuoria.
Suurin muutos lienee kuitenkin se, että kielten kirjo ja kulttuurinen moninaisuus on valtaisaa. Kun kyselin opettajainhuoneessa aamulla, montako kieltä koulussamme puhutaan, kukaan ei osannut vastata. Ensiksi tulivat mieleen somali, arabia, viro, venäjä, romania, persia, farsi, englanti, espanja, italia, vietnam, albania, kiina ja thai.
Kielen muutoksesta kiinnostuneelle tuskin olisikaan parempaa paikkaa kuin rakas itähelsinkiläinen yläasteeni. Silmiinpistävin – tai ehkä pikemminkin korviin osuvin – kielellinen piirre on se, miten lapset ja nuoret käyttävät erilaisia voima- ja vahvistussanoja. Omaan sanastooni kuului yläasteikäisenä etupäässä se kuuluisa välimerkinomainen v***u, harvemmin muutama muu perisuomalainen voimasana.
V-sana toki elää ja voi hyvin edelleen. Se on kuitenkin saanut runsaasti uusia, ehkä siistimmältä korvaan kaikuvia kavereita.
Bismillah, ”Jumalan nimeen” ja etenkin wallah, ”Vannon Jumalan nimeen” sujahtavat suomenkieliseenkin puheeseen. Wallahia käytetään esimerkiksi silloin, kun puhuja haluaa todistella jotain epäuskoiselle puhekumppanilleen.
”Wallah, mä oon tehny kotiläksyt, mut mun kirjat jäi kotiin” on ihan luonteva (joskaan ei aina aukottomasti uskottava) selitys. Se, joka ajattelee wallah-sanonnan olevan jumalineen jotenkin erityisen islamilainen, menee kuitenkin metsään.
Kyselin kasiluokkaiselta Oumarilta vahvistussanojen käytöstä tätä juttua varten. Oumar totesi, että wallahin rinnalla hän käyttää vähintään yhtä usein englanninkielistä vannomista: ”I swear to God, mä oon tehny mun kotiläksyt”. God ja Allah näyttäytyvät oppilaiden kielessä siis sulassa sovussa, yleisjumalana.
Suomen kielen kohtalosta huolestuneelle lukijalle voin sitä paitsi välittää ilosanoman: Allah ja God ovat saaneet seurakseen suomalaisen jumalan. Hätkähdin iloisesti, kun kuulin 15-vuotiaan maahanmuuttajataustaisen tytön huudahtavan: ”Jumalan nimeen, mä en haluu tehdä näin paljon tehtäviä!”
Kun kieli muuttuu, se elää. Kun kieli elää, se muuttuu.
 |
| Noble cause, 2017 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti