Sanoin pilatut

Kielijuttuni "Sanoin pilatut", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Etsiskelin hiljattain Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella opetustilaa U121a. Tapani mukaan menin sisälle sisäänkäynnistä U, joka johtaa M-siiven tiloihin, ja selvisin sieltä Y-siiven läpi U-siipeen. U-siivessä seurasin numerointia. Löysin tilan U121b ja sen vieressä olevat tilat U119 ja U5, mutta etsimääni U121a-tilaa sain hakea. 

Kampuksella työskentelevät ohikulkijat pyörittelivät silmiään eivätkä osanneet neuvoa, minne päin minun kannattaisi lähteä. ”No kato, nää tilat on insinöörien suunnittelemia”, minulle todettiin. Asia selvä, ajattelin. 

Sana insinööri sai aikaan välittömän mielleyhtymän ihmisestä, jonka ajattelu on elämästä vieraantunutta. Tilojen logiikka ei ainakaan kaltaiselleni tavalliselle humanistille auennut.

Aloin miettiä, kuinka helposti yhdellä stereotypiaan perustuvalla luokittelulla selitetään asioita. Insinööri ja humanisti. Arkkitehdin suunnittelema. Nuoriso ja vanhukset. Suomalaiset ja ruotsalaiset. Kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat. Tytöt ja pojat.

Luokittelu helpottaa elämää. Jos meiltä puuttuisi kyky yleistää, ajattelumme pirstaloituisi täysin. Olisi vaikeaa herätä uuteen aamuun ymmärtämättä, mikä aamu ylipäänsä on.

Luokittelu voi olla myös haitallista. Insinöörit eivät ole aina elämästä vieraantuneita putkiaivoja. Nuoriso ei ole yksi valtava harmaa massa, joka ajattelee ja toimii laumana. Ja onko edes olemassa ”kantasuomalaisia”? 

Sukupuoli, ikä, ammatti ja kansalaisuus tuntuvat olevan suosikkeja, kun stereotypioilla pelataan. Taannoin uutisoitiin television ohjelmatekstityksiä teettävien firmojen huonoista työehdoista. Kerrottiin, että firmat palkkaavat ”pätevien kääntäjien” sijaan ”kotiäitejä”. Tarkoituksena oli kai tuoda esille yritysten toiminnan epäkohtia, mutta siinä päädyttiin samalla lyömään kotiäitejä.

Erityisen kipeästi luokittelu kolahtaa, kun se osuu omaan virtuaaliseen nilkkaan. Minulle on käynyt niin, kun olen lukenut juttuja Facebookin suosion laskusta. ”Vain mummoni on Facebookissa”, kertoi eräs nuori haastattelussa. ”Facebook on enää keski-ikäisten ja iäkkäämpien naisten suosiossa”, kirjoitettiin lehtijutussa. Tilastollisesti ilmiö on varmasti totta, mutta uutisoinnin sävy on selkeästi alentuva.

Usein tuntuu, ettei tunnista itseään niistä luokitteluista, joihin vaikkapa sukupuolensa vuoksi kuuluisi. Väittämät ”jokainen nainen toivoo jännittävästi muotoiltuja kynsiä” ja ”keski-ikäiset naiset kiljuvat riemusta nähdessään muumimukeja” saavat minut epäilemään identiteettiäni. 

Pakko myöntää, että sorrun itsekin toisinaan uskomaan luokitteluja. Lapsiperheellisenä olen aina pyrkinyt välttämään ”lapsiperheiden suosimia lomakohteita”.

Chain of association. Sekatekniikka paperille 33 x 48 cm, 2018.

Onko unohdettu nimi enne?

Kielijuttuni "Onko unohdettu nimi enne?, julkaistu useissa sanomalehdissä.

Olen viime aikoina alkanut unohdella nimiä. Etenkin näyttelijöiden, poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden nimet lipeävät mielestäni usein.

Minulle, joka olen aina muistanut liikaakin, nimien unohtaminen on uusi ilmiö. Vielä viisi vuotta sitten sellaista ei tapahtunut. 

Unohdusten hetkellä herää helposti harmistus ja huoli: Mitä minulle tapahtuu? Olenko dementoitumassa? 

Alanko pian unohtaa läheistenkin nimet, alanko muistuttaa edesmennyttä isomummoani Hildaa, joka vanhoilla päivillään huusi läpi koko suvun nimet, ennen kuin sai mieleen hakemansa? ”Mikkopekkatyttiyrjöhilkkaleenavappu…Heikki!” Olisiko nimien unohtaminen enne jostain vakavammasta?

Asiantuntijat rauhoittelevat, että kaikki unohtelevat toisinaan. Kyse ei ole heti dementiasta, jos jokin nimi ei tule mieleen. Esimerkiksi kiire ja stressi, joskus myös masentuneisuus tai muu sairaus voivat heikentää muistia tilapäisesti. Kovalevy täyttyy olennaisilla asioilla, pienille yksityiskohdille ei jää tilaa.

Hiljattain kohistiin siitä, kuinka presidentti Donald Trump oli kirjoittanut twiittiin vaimonsa Melanian nimen väärin, ”Melanie”. Julkisuuden kirkkaassa valokeilassa Trump oli päätynyt poistamaan twiittinsä välittömästi, koska pelkäsi sen johtavan epäedullisiin tulkintoihin. Tarpeeksi nopea hän ei kuitenkaan ollut, sillä huhut ja puheet siitä, kuinka Trump on välinpitämätön vaimoaan kohtaan, ehtivät jo lähteä liikkeelle. Stressiin tai kiireeseen vetoaminen ei tilanteessa auttanut.

Presidenttien lisäksi toimittajien odotetaan olevan tarkkoja, kun he nimeävät ihmisiä. Keväällä Helsingin Sanomissa uutisoitiin ”Mummodiskosta”, jossa ikäihmiset pääsevät pyörähtelemään populaarimusiikin tahdissa. Jutussa haastateltiin ”pyörätuolissa tanssilattialla kieppuvaa Leena Lahtista”. Kerrottiin, että ”Musiikiksi Lehtonen toivoo kovaa jytää”. Toimittaja jatkoi: ”Moni tuntuu jakavan Lehtisen kanssa saman toiveen miesseurasta”. Lahtinen, Lehtonen, Lehtinen, hmm. 

Lukijana mieleeni hiipi samanlainen aatos kuin monelle Trumpin twiitin jälkipuinneissa: toimittajan suhde haastateltavaan oli melko lepsu, ellei peräti välinpitämätön. Vai olisiko nimisekaannus ollut tässäkin tapauksessa kuitattavissa kiireellä ja stressillä? 

Hesarin tapaus voi tuntua vähäpätöiseltä. Virheitähän sattuu kaikille. Haastateltavalle ei kuitenkaan taatusti ole yhdentekevää, millä nimellä häntä kutsutaan. Kun pidin ensimmäisen taidenäyttelyni, odotin innoissani paikallislehteä, jossa julkaistiin ilmoitus näyttelystäni. Pakko myöntää, että hieman kyrsi, kun luin lehdestä, että ”Merja Heikkilän näyttely jatkuu koko maaliskuun ajan”. 
Marja Heikkinen, englannin ja ranskan maisteri, kielenkääntäjä, kuvataiteilija

Guardian Angel. Sekatekniikka paperille 2018.

Tärkeä teksti

Semmoinen juttu

että sukulaistyttöjen kanssa

istuttiin vaan saunan jälkeen juomassa kaljaa

Ollaan siis ihan tavallisia ihmisiä

Nuorin on CFO,

minä olen CEO, 

keskimmäinen on Senior Exxxecutive Vice President, 

Ihan tavallisia ihmisiä niin siis

meillä on parin miljoonan asuntolainat ja autot ja veneet niin kuin ihan kaikilla,

kaikilla on

Ja sitten mietin siinä kun

ihan vaan saunan jälkeen istuttiin juomassa kaljaa

Niin siinä sitten keksin

että joka ihmisellähän on neljä asiaa ja se on fakta että ne on nämä

Työ

Perhe

Omaisuus

ja Ystävät.

Mutta nyt tulee se tosi tärkeä juttu että

Minä muuten keksin tämmöisen uuden jutun ettei

kannata kuluttaa

Ei hei osallistuta kulutusjuhlaan

Minä sen keksin, että kannattaa karsia

Luovutaan turhasta, siis niin kuin daunshiftataan.

Ja sitten minä muuten vielä tajusin, että älypuhelimethan siis syö meidän aivot ja ajan

ja kohta me ei enää puhuta toisillemme

niin kuin ennen puhuttiin, aina muuten ennen puhuttiin

ja keskittymiskyky heikkenee ja Suomen pojat ei enää lue romaaneja ennen ne luki

nyt ne vaan silmäilee kännykkää ja mites sitten toi PISA ja kaikki

Ja eliökunta kuolee

tai ainakin suurin osa siitä kun me vaan

mietitään

Pirkko Arstilan hameenhelmoja

Ja samalla meidän kansallisaarre, siis toi metsä viedään kiinalaisten vessapaperiksi

Siis kiinalaisten!

Sillä aikaa kun me keskitytään epäolennaisuuksiin niin kuin

vaikka jalkapallon ämämmään

Mutta onneksi minä keksin sanoa tämän.

Nyt näet tiedätte, miten asiat on.

Tehkää nyt jotain, menkää edes viemään sille siilille se vesiastia

mutta ensin: jakakaa tämä teksti.

Synttärit. Lahjapaperimalli 2018.

Aisaa lyöntivihreistä

Kielikolumnini "Aisaa lyöntivihreistä", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Poika sai hiljattain kutsun tutustumiskänneille itä-helsinkiläiselle nuorisotalolle. Nykyään mennäänkin näköjään suoraan asiaan. Kun minä olin nuori, kännit piti vetää puskassa nuorisotalon takana niin, etteivät talon aikuiset nähneet.

                      Oikeasti ei tietenkään ollut kyse känneistä, vaan käynneistä, toisin sanoen lyöntivirheestä. Lyöntivihreitä – anteeksi siis lyöntivirheitä – sattuu itse kullekin näppiksen käyttäjälle. Niitä syntyy helposti, kun kirjoittaa nopeasti, kieli on tuttu ja sisältö on muotoa tärkeämpi.

                      Useimmiten lyöntivihreillä ei ole kummoista merkitystä. Suopeasti suhtautuva lukija tunnistaa kyllä, onko kyse känneistä vai käynneistä.

Kirjoittajan apuna ovat myös oikolukuohjelmat, jotka korjaavat pahimmat mokat. Nopeassa työskentelyssä usein toistuvat ohilyönnit, kuten kilapilu (kilpailu), saavat alleen nopeasti punaisen viivan. Toinen suosikkimokani, ratakisu (ratkaisu), ei punaviivaa kuitenkaan saa. Ohjelmat kun eivät kuitenkaan tunnista virheiksi merkkijonoja, jotka ovat oikeita sanoja, vaikka ne eivät olisikaan ihan sitä, mitä kirjoittaja on halunnut.

                      Iloakin lyöntivihreistä irtoaa. Itse olen ylpeästi kirjoittanut ansioluettelooni, että aiempia työnantajiani ovat olleet muun muassa Kanainvälisen kaupan koulutuskeskus ja Viekkaus. Onneksi oli tarkkasilmäinen oikolukija, joka pisti kirjaimet oikeaan järjestykseen ennen tekstin lähettämistä eteenpäin.

                      Edes kielen vaihtaminen ei aina auta. Englannin kääntäjänä olen kirjoittanut työpaikkakulttuurin (workplace culture) sijaan työpaikan korppikotkista (workplace vulture), c- ja v-kirjaimet kun ovat ihan vierekkäin näppiksessäni. Public distribution (julkinen jakaminen) on saanut muodon pubic distribution (tätä en käännä, ilmauksen voi vaikka googlettaa).

                      Mutta hupi sikseen. On tilanteita, joissa lyöntivirhe voi olla harmillinen, jopa fataali juttu. Ensiksi tulee mieleen pilkku rahasumman väärässä kohdassa tai yksi nolla liikaa lääkärin kirjoittamassa lääkemääräyksessä.

                      Heräsin miettimään, oliko lyöntivihreitä ennen näppisaikaa – siis aikana, jolloin kaikki kirjoitettiin käsin. Voiko virhelyönneistäkin syyttää digitalisaatiota? No kyllähän niitä oli, tosin kenties erilaisia. Muistan itse, että ällät saivat usein ylimääräiset teen viivat, oot ja aat muuttuivat äiksi ja öiksi. Käden ja mielen yhteistyö ei siis taida olla välineestä kiinni. 

                      Kaikille sattuu virheitä, ja yleensä virheet eivät satuta ketään. Kielenkäytössä tärkeintä on viestin perille meneminen ja ymmärrettävyys. Yhteistyö meidän lyöntivihreitä tekevien ihmisten välillä on aisan ydin.

     

Self-portrait before salon treatment. Pastelli pastellikartongille 2018.

                 

                     

Klikkaa tästä, jos haluat olla ystäväni!

(Kielijuttuni "Klikkaa tästä, jos haluat olla ystäväni!", julkaistu useissa sanomalehdissä.)

Tänä vuonna toukokuu löi ällikällä: sähköposteja tulvi postilaatikkoon kuin joulukortteja eteisen matolle 70-luvulla. Posteissa toivottiin, että jatkaisin suhdettani lähettäjän kanssa. Vaikken oikeastaan edes tiennyt olleeni kaikkien kanssa suhteessa, tunsin itseni valtavan tärkeäksi.

Osa saamistani viesteistä oli riehakkaan innostuneita. Otsikkokentissä luki: ”Hohoi! Päivitäthän tietosi, niin saat jatkossakin raikasta postia!” tai ”Kevään tärkein sähköposti!” Toiset vetosivat tunteisiini: ”Olet meille tärkeä!”, ”Interflora tarvitsee hyväksyntäsi” ja ”Haluatko pysyä ystävänämme?” Moni viesteistä oli otsikoitu virallissävytteisesti: ”Tietosuojatiedote”, ”Tiedote muutoksista tietosuojaehdoissa”. 

Kun luin viestejä tarkemmin, huomasin, että niissä pyydettiin klikkaamaan linkkejä, päivittämään tietoja ja hyväksymään monenlaisia ehtoja. Kyse oli tietenkin EU:n uudesta tietosuojalainsäädännöstä, GDPR:stä eli General Data Protection Regulationista, joka  astui voimaan toukokuun lopussa. 

GDPR velvoittaa yrityksiä käsittelemään henkilötietoja uuden EU-säädöksen mukaisesti. Pyrkimyksenä on parantaa asiakkaiden tietosuojaa. 

Linkkejä klikkaamalla päädyin yritysten tietosuojaselostesivuille. Sähköpostien sävyistä riippumatta kaikki selosteet olivat asiallisia ja pykäläpainotteisia. Joissakin kohdin tunsin hukkaavani punaisen langan kokonaan.

Eräässä pykälässä kerrottiin:  ”HUOMAA: Jos olemme aiemmin kertoneet, että olemme luottaneet suostumukseen käsittelyn perustana, niin tulevaisuudessa emme enää nojaa tähän lailliseen perustaan, ellemme ole erikseen niin sanoneet tässä menettelytapaohjeessa.” 

Toinen pykälä vakuutti: ”Voit olla vastaan mitä tahansa henkilötietojesi käsittelyä, jonka oikeudellinen perusta on ’Oikeutetut etumme’ (katso lisätietoja, liite 2), jos olet sitä mieltä, että perusoikeutesi ja -vapautesi ovat tärkeämmät kuin meidän oikeutetut etumme.” No jaa, perusoikeudet ja -vapaudet kuulostavat kyllä hirveän kivoilta, mutten toisaalta halua polkea teidän ”Oikeutettuja etujanne”, mitä ne sitten lienevätkään.

Teksteistä voisi tulkita, että GDPR-velvoite on tullut monelle yritykselle jokseenkin äkkiä. Yhdenmukaisia suuntaviivoja viestinnälle ei näy olevan, vaan tiedottaminen on kirjavaa ja tekstit paikoin melko vaikeaselkoisia. Muutoksien läpivieminen, saati niistä viestiminen, ei totisesti ole helppoa. 

Kun on kyse tietosuojasta, olisi kuitenkin tärkeää, että tekstien lukijakunta, siis yritysten asiakkaat, ymmärtäisivät, mihin he antavat klikkaamalla suostumuksensa. Kyse kun on todennäköisesti jostain muusta kuin pelkästä ystävyyden jatkamisesta.

GDPR Angel. Sekatekniikka pastellikartongille 2018.