tiistai 3. maaliskuuta 2015

Tsemppikerho ja kadonneet vanhukset

Tsemppikerho ja kadonneet vanhukset

(Kielijuttuni, julkaistu useissa sanomalehdissä)


”Mun on pakko saada nää matikat tehtyä tänä iltana, muuten mä joudun tsemppikerhoon!” parahtaa alakoululainen illansuussa.
Mitä pahaa tsemppikerhossa on, sehän kuulostaa kivalta, mietin. Koulun ja kodin väliseen viestintään tarkoitetusta Wilma-portaalista luen, että ”Tsemppikerho on ohjattua koti- ja koulutehtävien loppuun tekemistä ja asioiden kertaamista kaikille halukkaille.” Vapaaehtoista, kevyttä ja kivaa siis.
Ala-asteikäinen pysyy järkähtämättömänä. Tsemppikerho on rangaistus, ja sinne joudutaan, ei missään nimessä haluta. Se on koululaisen mielestä ihan sama juttu kuin muinainen laiskanläksy tai jopa vanha tuttu jälki-istunto.
Tsemppikerho panee miettimään asioiden uudelleennimeämistä. Lapselle tuntuu olevan selvää monen muunkin ystävällissävytteisen uusilmauksen sisältö. Esimerkiksi se, että todistuksen sanallinen arviointi ”Tarvitset vielä ohjausta hyvien tapojen noudattamisessa” on suunnilleen sama kuin perinteinen nelonen käytöksessä ja ”Unohdat toisinaan noudattaa sääntöjä” on armovitonen.
Koulumaailma ei ole suinkaan ainoa paikka, jossa osataan uudelleennimeäminen. En esimerkiksi tunne henkilökohtaisesti nykyään yhtään vanhusta, vaikka moni tuttuni nauttiikin vanhuuseläkettä. Kun olin lapsi, vanhuksia oli joka puolella, monet heistä jopa asuivat vanhustentaloissa.
Nyt tuntuu, että aiemmin muodissa olleet senioritkin alkavat huveta. Uudissana on ottanut leimaa.
Työelämässä tunnetaan lämpöisen syliinottavat yhteistoimintaneuvottelut, joiden lopputuloksesta ainakaan työntekijälle harvoin tulee ensimmäiseksi mieleen yhteistoiminta, saati neuvottelu.  Poliitikot puhuvat hieman samaan tapaan palkkamaltista ja ylipaisuneesta julkisesta sektorista.
Äkkiseltään tulee tunne, että kiertoilmauksien käyttöön liittyy pyrkimys manipuloida ja hallita. Onko tarkoitus saada asianosaiset hämmentymään niin, etteivät osaa muuta kuin vaikkapa sitoutua hienolta kalskahtavien termien sanelemiin ”tahtotiloihin” ja ”talkoisiin” – vaikka ne veisivät suden suuhun?
Uudelleennimeämisellä on toki myös hyötynsä ja arvonsa. Esimerkiksi räikeän rasististen, halventavien tai sukupuolittavien ilmausten korvaaminen on paikallaan. Intuitiivisesti tuntuu hyvältä, että erityislapsi saa olla erityislapsi, eikä hänen tarvitse tulla leimatuksi vaikkapa apukoululaiseksi kuten minun lapsuudessani.
Usein käy kuitenkin samalla tavalla kuin tsemppikerholle: kiertoilmaus ei hämää yleisöään. Jälki-istunto on jälki-istunto ja potkut ovat potkut, vaikka ne kuorruttaisi sanallisella sokerihötöllä.
Koululainen muuten teki läksynsä. Hän välttyi tsemppikerholta.