Kielisuihkussa

(Kielijuttuni "Kielisuihkussa", julkaistu useissa sanomalehdissä.)

Kasiluokkalaisella oli viime viikolla ruotsinkoe. Autoin lasta harjoittelussa, tenttasin deklinaatioita, kuulustelin konjugaatioita. Aika hankalaa tuntui olevan, vaati paljon pänttäämistä, ennen kuin koealueen asiat alkoivat painua mieleen.

                      Kuulustellessani hain ankkurikohtia, tilanteita, joissa lapsi olisi arkielämässään törmännyt sanoihin. Niitä tuli niukasti. Paremmin pärjättiin, kun löytyi jokin englanninkielinen vertailukohta. Ta on samaa juurta kuin take, ha samaa kuin have, äpple on ihan sama kuin apple, ja niin edelleen.

                      Havahduin miettimään omaa ruotsin aloitustani kauan sitten helsinkiläisenä seiskaluokkalaisena. Muistan, että kaikki oli tuttua ja hauskaa. Ruotsi ei ollut vieras aloittelijallekaan.

                      Umpisuomalaisessa kodissani viljeltiin sekakielisiä lauseita. ”Här finns vasikanpaistia, suomeksi soppalihaa”, sanoi mummu, kun ruokana oli lihasoppaa. ”Tyst moppe!” komennettiin lapsia olemaan hiljaa. ”Fint ska det vara fast trasorna hänga” oli äitini lempilausahduksia.

Kavereiden kanssa laskettiin: ”Elva, tolva, luppakorva.” Ja siihen aikaan katsottiin ihan kaikki, mitä telkkarista tuli. Ruotsinkielistä uutistenlukijaa matkittiin: ”Bästa tittare, paska kokkare.”

Tuttuuden tunteeseen vaikuttivat myös Helsingin kaksikieliset nimet: kadut, julkinen liikenne – kaikkialla oli ruotsia. Huomasin, ettei näin ollut kaikkialla, vasta kun muutin teini-ikäisenä Kuopioon.

Mutta palataan nykyhetkeen. Tahmeaa tuntuu olevan, sekä ruotsin pänttääminen että sen käsittäminen, miksi sitä pitää ylipäänsä päntätä.

Olisiko syynä yksinkertaisesti se, ettei ruotsille altistuta? Toisin on englannin laita, sitä tunkee tajuntaamme joka tuutista. Ei ole vaikeaa perustella, miksi englantia kannattaa oppia. Oppiminen sujuu sitä paitsi luontevasti ympäristössä, jossa kieli muutenkin ympäröi meitä.

Tarkkailin hiljattain tietoisesti Itämetron kielimaisemaa. Asemien nimet kuulutetaan suomeksi ja ruotsiksi, liikennelaitoksen tiedotteetkin näkyvät vähintään kahdella kielellä. Ihmiset istuivat kuulokkeet korvilla ja tuijottivat kännyköitään – ehkä englanninkielisiä videoita (niin kuin minäkin yleensä, mutta nyt jätin sen tekemättä). Tilaisuus altistua ruotsille jäi käyttämättä.

Kouluissa on hiljattain otettu käyttöön kielirikasteisen opetuksen käsite. Kielirikasteiseen opetukseen kuuluvat kielikylpyopetusta kevyemmät kielisuihkut, joilla oppilaita johdatellaan kieleen muun opetuksen lomassa. Ajatuksena on ”sujauttaa uusia sanoja muistiin leikin lomassa”, niin että kynnys oppia madaltuu.

                      Omasta puolestani toivotan tervetulleeksi uuden kielirikasteisen elämän ja kaikenkieliset suihkut – språkduschar !

Sudden urge to buy all the silk blouses in the spring collection. Mixed media on paper 2017.

Kihlaus

-       Me ei muuten sit oikeesti menty eilen illalla kihloihin, se sanoi.
Se etsi sukkia sängyn alta.

Mies tuijotti sälekaihtimia harmain silmin. 

Kahden viikon kuluttua se haki sormuksen asematunnelin kultasepänliikkeestä.

Se oli koruton. Kivetön. Jokin nimikin oli, kaiverrettuna sisäkierteeseen.

Se ei halunnut avata ja katsoa. 

Kun sormus putosi lähimmän ratikkapysäkin roskikseen, se ei päästänyt ääntäkään.

Death mask. Mixed media on handmade paper 2018.

Unihäiriöiden osaamiskeskuksesta, päivää!

Kielijuttuni "Unihäiriöiden osaamiskeskuksesta, päivää!", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Olen vuosia kärsinyt toistuvista migreeneistä. Kun menin jokin aika sitten jälleen kerran hakemaan vaivaani apua, lääkäri suositteli estolääkitystä. ”Tämä lääke alentaa kipukynnystä”, hän kehui. Apteekissa farmaseutti toisti lääkärin sanat.

Matkalla kotiin mietin, mikä ihmeen juju lääkkeessä oli – onko niin, että migreeni jotenkin käänteisesti säikähtää ja häipyy, kun kipukynnys laskee. Kotona tavasin kuitenkin varmuuden vuoksi pakkausselosteen. Siinä kerrottiin lääkkeen itse asiassa nostavan kipukynnystä. Ehkä parempi niin.

Lääkärin ja farmaseutin puheella kipukynnyksen laskemisesta saattaa olla looginen perusta. Kivusta puhuttaessa on luontevaa ajatella, että pyritään laskusuuntaan. Kipu ja kipukynnys ovat vähän niin kuin pakkanen: kun pakkaslukemat nousevat, lämpötila laskee.

Joskus kielenkäytössä tulee eteen tilanteita, joissa sanoma menee päälaelleen. Eräs lehti otsikoi hiljattain, että Turkuun ollaan perustamassa unihäiriöiden osaamiskeskusta. Tarkemmin juttua lukiessa kävi ilmi, että kyseessä on keskus, jossa unihäiriöitä on tarkoitus tutkia ja hoitaa. Lapsiperheen äitinä nautin suunnattomasti keskuksen nimestä: on öitä, jolloin tuntuu siltä, unihäiriöiden osaamiskeskus on meidän makuuhuoneessamme.

Samantyyppisiä ajatuksen päälaelleen keikahduksia on sattunut otsikossa ”Parisuhdeväkivalta on asia, jonka eteen kannattaa tehdä töitä”. Aika lailla vinksin vonksin on menty myös otsikoissa ”Julkisen sektorin tukitoimet työllisyyden torjumiseksi ovat romahtaneet” ja ”Vanhemmilta ja opettajilta apua kiusaamiseen”.

Työnhakuilmoituksiakin lukiessa saa toisinaan hihitellä itsekseen. Kun poliisi hakee palvelukseensa rikosinsinööriä tai Ensi- ja turvakotien liitto väkivaltatyön suunnittelijaa, herää kysymys, minkälaisesta toimenkuvasta oikeastaan on kyse. Työelämästä on tuttu myös sympaattisen oloinen termi ”yhteistoimintaneuvottelut”, joka saattaa tuntua hieman harhaanjohtavalta.

Mainonnassa asioita on tapana kääntää päälaelleen tarkoitushakuisesti. Mainoslauseissa ”Suuria säästöjä!”, ”Säästä merkkivaatteista 70 %!” ja ”Osta nyt ja säästä rahaa!” sekä ostaja että myyjä (toivottavasti) tietävät, että oikeastaan kyseessä ei ole varsinainen säästäminen.

Entä sitten politiikka? Mitä pitävät sisällään vaikkapa viimeaikaiset uudiskäsitteet ”aktiivimalli” ja ”valinnanvapaus”? Monen mielestä ne saattavat kuulostaa juuri samalta kuin mainoskielen slogaanit: hankalille asioille annetaan myönteissävyisiä nimiä. Ehkä ne silloin on  helpompi niellä pureskelematta. Ja ehkä hallitus arvelee, että kansan kipukynnys…öö…laskee…tai siis nousee.

Ornament. Mixed media on paper 2017.

Lahjan merkitys

Kielijuttuni "Lahjan merkitys", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Lahja. Mitä tuo sana sinulle merkitsee? Merkitseekö se käärepaperien rapinaa ja lasten iloista kiljahtelua, kärsimätöntä odotusta, ryysimistä tavaratalon hikisessä joulutungoksessa viime minuuteilla? Merkitseekö se lahjastressiä, lahjahuolia, pakkoa antaa vastalahja, turhaa rahanmenoa?

Joulun aikaan lahjan käsite akutisoituu rajusti. Sähköpostiin ja eteismatolle kolahtelee lahjaideoita: Viime hetken lahjat! Aineettomat lahjat! Joulun kovimmat paketit pukinkonttiin! Osta lahjat nyt, maksa helmikuussa!

 Sanana lahjan arvellaan olevan vanha skandinaavinen laina ja perustuvan sanaan blahjõn, joka on tarkoittanut liinavaatetta. Itämerensuomalaisissa kielissä lahja on merkinnyt hää- tai morsiuslahjaa. Tällaiset lahjat olivat usein juuri liinavaatteita tai paitoja. Nykyruotsissa on edelleen samaan sanaan perustuva blöja, kapalo, vaippa. 

Suomen kielen antelias johto-oppi tuo lahjalle lisää sävyjä. Jos lahjojen antaminen voi olla pyyteetöntä, lahjonta ja lahjukset ovat vähintäänkin epäilyttäviä. Lahjat voivat olla myös henkisiä: lahjattomat harjoittelevat, lahjakkaiden ei usein tarvitse.

Lahjojen antamisen perinteen kerrotaan juontavan juurensa Itämaan tietäjistä, jotka toivat Raamatun mukaan Jeesus-lapselle lahjaksi kultaa, mirhamia ja suitsukkeita. Skandinaviaan joululahjojen antamisen perinne on tullut melko myöhään, vasta 1700-luvulla.

Meillä kaikilla taitaa olla jonkinlainen suhde lahjan käsitteeseen. Henkilökohtaisten merkitysten kirjo on valtava.

Minulle ehkä käänteentekevin lahja oli se, kun sain kymmenvuotiaana oman kasettimankan. Sen mukana tuli Gibson Brothersien kasetti, jolla oli vastajulkaistu diskohitti Cuba. Mankka edusti minulle itsenäistymistä: sain kuunnella omaa musiikkia omissa oloissani.  

Mieleen on jäänyt myös se joulu, kun Yrjö-setä kaatui aattona joulukuuseen ja litisti alleen muutaman lupaavan oloisen paketin. Neulasia nypittiin poskesta vielä tapaninpäivänä. Tai se, kun pukinkontista löytyivätkin lahjat myös Dannylle ja Kirkalle. Fanny-tädillä oli menossa jokin mielikuvituksekkaampi lahjanantovaihe.

Lapsena ihaninta oli tehdä lahjalistoja: mitä kellekin antaisin. Aloitin listaamisen jo syyskuussa. Kikka-tädille aina jokin ihana ruusunpunainen hammasharjakotelo (kuinkahan monta oli jo kaapissa), siskolle LP-levy, joka piti ensin kuunnella salaa itse.

Lahjan käsitettä pohtiessani huomaan, kuinka etuoikeutettu olen ollut. Kaikilla ei ole ollut näin hyvin. Ei ole vieläkään.

Sentimentaalisuuden uhallakin haluan tässä kiittää kaikista lahjoista, joita olen saanut, aineellisista ja aineettomista. Ja toivon, että tänä jouluna lahja merkitsisi kaikille jotain hyvää.

 

Christmas tree envy. Sekatekniikka samettipaperille 2017.

                     

Tahdon marsipaanielämän

Tahdon marenkia ja syötäviä orvokkeja Mutta sellaisia jotka eivät ole kasvaneet mullassa Tahdon marenkia ja steriilejä orvokkeja  Tahdon marsipaanielämän Sen Fazerin kakun jossa on vihreät reunat Ja isoja kiiltäviä vadelmia ja vähän kermaa Mutta vähemmän kynttilöitä  

Tahdon marsipaanielämän mutta en näitä synttäreitä jossa vain minä olen opetellut vuorosanat

ja lapio runnoo huolellisesti pursotetun ruusun keskeltä terälehteä.

Marzipan life. 2017

Muistoja peräkontista

Kielijuttuni "Muistoja peräkontista", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Peräkontti on noussut viime päivinä otsikoiden ja somehuudon keskiöön. Eikä ihme, sillä ei ole (luultavasti) ihan tavanomaista, että valtiosihteeri matkaa peräkontissa välttyäkseen toimittajien piiritykseltä.

                      Kohun keskellä on muistutettu, että peräkonttiin on liittynyt traagisempiakin tapauksia. Vuonna 1978 Italian entinen pääministeri Aldo Moro löytyi pitkään kestäneen kidnappauksen jälkeen Renaultin takakontista terroristien murhaamana.

Kidnappausta seurattiin tarkkaan Suomenkin mediassa. Minä olin Moron tapauksen aikaan alakouluikäinen enkä juuri seurannut maailmanpolitiikkaa.

Itse traagisen tapauksen sijaan minulle jäi mieleen, että meillä oli kaverien kanssa tapana tervehtiä näin: ”Moro!” johon toinen vastasi ”Aldo Moro!” tai hieman töykeämmin ”Aldo Moro on jo kuollut!” Aldo Moron kohtalona oli siis päätyä paitsi murhatuksi myös lentäväksi lauseeksi lasten tervehdyksiin.

Alakouluikäisen vinkkelistä huudahdus ”Aldo Moro!” merkitsi suunnilleen samaa kuin ”Nano Nano!” Nano Nanohan oli tervehdys, jota Robin Williamsin esittämä avaruusolento käytti 1970-luvun lopussa Suomessakin pyörineessä sarjassa ”Ystäväni avaruudesta”. Tervehdykseen liittyi myös tietynlainen käsimerkki, joka oli aivan pakko opetella.

Kun alkaa ajatella tarkemmin, koko lapsuuteni 70-luku oli täynnä lentäviä lauseita ja sanontoja. Kun joku tuli kunnolla narratuksi, oli tapana sanoa ”Heti luuli, kumihuuli!”

”Suomi on vapaa maa!” Näin perusteltiin, kun joku moitti vaikkapa sääntöjen muuttamisesta kesken leikin. ”Äitis oli, kun sua synnytti”, vastattiin haukkuihin.

Ja kun joku kysyi kaveria etsiessään ”Mis Marja on?”, vastattiin ”Miss Marjaa ei oo vielä valittu”. Kellonaikaa kysyessä sai usein vastaukseksi ”karvaa vaille nahka”.

Sanat vievät muistoihin. Minut Aldo Moro vie kotilähiön pihalle leikkimään kirkonrottaa. Nano Nano heittää mittailemaan ala-asteen käytäviä sinipunaisissa verkkareissa puoliksi imeskelty avainkaulanauha hampaisiin kolahdellen.

Nykylapset tuskin tietävät Aldo Morosta mitään. Voi olla, ettei heille aukea edes ”karvaa vaille nahka”, aika kun on nykyisin tapana tarkistaa kännykän näytöltä.

Yhtä vaikeaa meidän 70-luvulla syntyneiden on ymmärtää nuorten lyhenteitä pursuavaa kieltä. Kun 14-vuotias poikani tekstaa minulle ”FSAG” tai ”IDK”, joudun miettimään, mistä on kyse.

Kieli rakentaa identiteettiä. Sanonnat, joita olemme käyttäneet lapsina, sijoittavat meidät auttamattomasti tiettyyn sukupolveen ja aikaan. Peräkontista liikkeelle lähtenyt assosiaatio muistutti, että olen identiteetiltäni vahvasti seiskytlukulainen.

Sukupolveen katsomatta tervehdinkin kaikkia iloisesti: ”Aldo Moro!”

 

Recess. Sekatekniikka samettipaperille 2017.