Kesäksi kuntoon?

Kielijuttuni "Kesäksi kuntoon", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Olen potenut inhaa virusta yli viikon. On ollut kuumetta, korvissa soi ja etoo koko ajan. Odotan kärsimättömästi, että pääsisin pian kuntoon. 

                      ”Kunto”tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan mukaan fyysistä tai henkistä kelpoisuutta, valmiutta tai kyvykkyyttä. Kun toivottavasti pian paranen taudistani, olen siis ehkä kyvykäs, valmis ja kelvollinen – jopa kunnollinen. 

                      Monet tavoittelevat kesän lähestyessä rantakuntoa. Rapakuntoinen kuntoilija hikoilee kuntosalilla saavuttaakseen kuntotavoitteensa. Kuntoon liittyy usein tietoinen toive tai tavoite, halu palata normaaliin tai päästä entistä parempaan. 

On kuitenkin myös kuntoutujia, joita kuntoutetaan. Kuntoutettavat ovat kuntoutustoimien kohteina. Kohteina ovat useimmiten erityisryhmät: vammaiset, mielenterveyskuntoutujat ja erityislapset. 

                      Kuten flunssasta toipuvan ja kuntoilijankin tapauksessa, erityisryhmien ”kuntoon saattamisessa” on kyse ihmisten tilan parantamisesta jollain tavoin. Kuntoutuksessa käytetään terapiaa ja lääkehoitoa, vammaisten ja mielenterveyskuntoutujien kohdalla myös kuntouttavaa työtoimintaa. 

                      Aiemmista esimerkeistämme erityisryhmien kuntoutus eroaa kuitenkin siinä mielessä, että kuntoutuksen tavoitteet asettaa usein joku muu kuin kuntoutettava itse. Kunnon käsite on ulkoapäin saneltu. Kuntoutus voi lähteä esimerkiksi ajatuksesta, että erityistä tukea tarvitseva lapsi pitää opettaa pois ”poikkeavista” tavoistaan, koska ne eivät asetu ympäristön normeihin. 

                      Useimmiten ympäristön normit, siis ”kunto”, johon kuntoutus tähtää, ovat ”normaalien ihmisten” määrittelemiä. Kuntoutuksen kohteelta harvoin edes kysytään, mitä hän kuntoutuksesta ja oletetuista ”poikkeavuuksistaan” ajattelee.

                      Kansalaisaktivisti Amu Urhonen kuvaa kirjassaan Kompastuksia – Vammaispoliittinen pamfletti, kuinka hän oppi aikuisena uimaan ja nauttimaan uimisesta, kun sai itse harjoitella sitä ylävartaloaan käyttämällä. Lapsena hänet oli pakotettu kuntoutusmielessä väkisin polskimaan jaloillaan, vaikka se oli tuottanut vaikeuksia. Kuurojen lasten vanhempia on neuvottu välttämään viittomakieltä - siis lapsen äidinkieltä -  ja keskittymään sen sijaan puheen harjoitteluun, jos lapselle on laitettu sisäkorvaistuke.

                      Kuntoutuksen käsitettä pitää tarkastella kriittisesti: mikä on se ”kunto”, johon pyritään? Ja etenkin: miksi? Miksi vammattomuutta pidetään aina ylivertaisena ja tavoiteltavana? Kuntoutuksen pitäisi lähteä siitä, että kuntoutettava ei jää toimenpiteiden kohteeksi, vaan hänelle taataan itsemääräämisoikeus. Onkin syytä pitää mielessä vammaisaktivismin ydinviesti: nothing about us without us – ei mitään meistä ilman meitä.

Tussilago and certain other springtime flowers. Sekatekniikka paperille 2019.

                      

Inkluusio on kaunis sana

Kielikolumnini "Inkluusio on kaunis sana", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Viime aikoina julkisessa koulukeskustelussa on kiehunut yksi kuuma peruna ylitse muiden: inkluusio. Inkluusio liittyy siihen, miten erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden koulutus järjestetään. Etenkin opettajilta ja erityisavustajilta on kuulunut hätähuutoja: inkluusioluokissa väsyvät sekä oppilaat että koulun henkilökunta.

Sanakirja kertoo, että inkluusio juontaa juurensa latinan sanasta includere (sulkea sisään, vangita), joka sisältää osat in (sisällä, sisään) ja claudere (sulkea). Inkluusio perustuu nykyiseen yhdenvertaisuusajatteluun: periaatteena on, että kaikilla oppilailla, erityisistä tarpeista tai ns. normaaliudesta riippumatta, olisi oikeus käydä koulua lähikoulussaan samoissa ryhmissä ikätoveriensa kanssa. 

                      Inkluusiossa erityislapsi siis sisällytetään normaaliluokkaan. Periaatteena on se, että tuki seuraa lasta normaaliryhmään, ja ryhmä sopeutuu erityislapseen. Tämä eroaa aiemmasta integraation periaatteesta. Integraatiossa (joka pohjautuu latinan verbiin integrare, tehdä kokonaiseksi), ajatuksena on ollut, että erityislapsi sopeutuu normaaliryhmään.

                      Inkluusion ja integraation lisäksi on perinteisesti ollut vielä kolmas vaihtoehto: segregaatio (latinan verbistä segregare, erottaa). Segregaatiossa erityislapset on erotettu muusta ikäluokasta omiin ryhmiinsä, erityiskouluihin ja -luokille. 

Historia tuntee muitakin kuin erityisyyteen pohjautuvia segregoivia malleja: oletettujen rotujen  erottelemiseen perustuneet luokat Yhdysvalloissa – ja meillä Suomessakin aikoinaan noudatettujen tyttö- ja poikakoulujen mallin. Niiden valossa on helppo ymmärtää, että segregaatioperiaate on vahvasti kytköksissä yhteiskunnassa kunakin aikana vallitseviin arvoihin.

                      Inkluusioajattelussa integraatio ja segregaatio nähdään syrjivinä. Integraatiossa erityistä tukea tarvitseva lapsi jää usein vaille tarvitsemaansa tukea. Segregaatiossa tukea on tarjolla, mutta lapsen ikätovereistaan eristävät rakenteet koetaan syrjivinä. 

                      Inkluusion ajatus on kaunis ja helppo hyväksyä. Puretaan syrjivät rakenteet, annetaan kaikille lapsille mahdollisuudet toimia yhdessä, samoissa ryhmissä, ja vieläpä niin, että kaikki saavat tarkoituksenmukaista tukea ja opetusta.

                      Mikä sitten mättää, kun inkluusioluokkien arjessa raatavilta tulee yhä enemmän hätähuutoja? Syy lienee yksinkertainen: jotta inkluusio voisi toimia todella, siihen pitäisi satsata riittävästi resursseja. Se jo saattaisi auttaa, että ryhmäkoot pidettäisiin riittävän pieninä ja ryhmiin taattaisiin riittävä määrä aikuisia. Silloin inkluusiosta voisi tulla hieno asia – eikä ainoastaan kaunis sana.

 

Tyttö ja varis. Sekatekniikka 2019.

                        

                       

                       

Stadin valot

Mielikuvaharjoitus

Kielikolumnini "Mielikuvaharjoitus", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Hyvä lukija, pyydän sinua ottamaan hyvän asennon. Jos mahdollista, himmennä valoja. Istu alas, paina silmät kiinni. Tunne, kuinka jäsenesi rentoutuvat. Aseta kätesi syliin kämmenet avoinna, niin kuin odottaisit, että sinulle annetaan lahja. 

                      Nyt kuulet ääneni. Kerron, mitä laitan käteesi. Älä avaa silmiäsi, anna minun asettaa käteesi esineitä, luota minuun. 

                      Ensiksi annan sinulle kissanpennun.  Tunnustele sitä käsissäsi. Huomaatko, miltä se tuntuu? Onko se pörröinen? Pehmeä? Lämmin? Vai jotain ihan muuta? Oletko allerginen kissoille? Alkaako sinua aivastuttaa?

                      Sitten annan sinulle kylmän limaisen kalan. Miltä kala tuntuu? Haluatko tunnustella sitä pitkään käsissäsi, rimpuileeko se? Haluatko tiputtaa  sen äkkiä pois?

                      Jatketaan vielä. Seuraavaksi saat käsiisi kolikoita, kakkavaipan, hämähäkkejä, ja lopuksi nokkosia. Miten tuntemuksesi muuttuvat?

                      Olen viime aikoina seurannut keskustelua tajunnan ja kehon yhteydestä. Kielen katsotaan kuuluvan voimakkaasti ihmisen tietoiseen, tajunnalliseen puoleen. Sen yhteys kehoon ja aisteihin tunnustetaan, mutta usein niin, että ihmisen todetaan kielellistävän aistituntemuksiaan. 

Inhottavan pistävä tunne niskassa kielellistyy teräväreunaiseksi pesulapuksi. Vatsan kurina sanallistuu näläksi, varpaiden nipistely pakkasella palelemiseksi. Kun aistituntemukset hahmottuvat kieleksi, asioita on helppo korjata: leikata pesulappu pois, nauttia lounasta, laittaa villasukat jalkaan. Tämä ajatus lienee helppo hyväksyä.

Mutta toimiiko kielen ja kehon suhde toisin päin? Voiko kielellisesti ilmaistuista käsitteistä tulla kehollisia tuntemuksia? Miten sinä koit äskeisen harjoituksen?

Monille harjoituksen tekeville – sikäli kuin harjoituksen olosuhteet ovat olleet melko rauhalliset – ääneen sanotut sanat saavat aikaan kehollisia tuntemuksia. Kylmänniljakas kala aiheuttaa inhon värityksiä, pörröinen kissanpentu tuottaa miellyttävän aistimuksen, saattaapa kakkavaippa alkaa haista niin, että siitä on päästävä äkkiä eroon. 

Usein näkee edelleen väitettävän, että puhe on vain puhetta eivätkä sanat voi aidosti satuttaa. Ja jos myönnetäänkin, että sanat voivat satuttaa, viitataan usein tajunnan tasolla tapahtuvaan – ei kehossa tuntuvaan – mielen pahoittamiseen. Jo pieni leikkimielinen mielikuvaharjoituksemme osoittaa kuitenkin muuta. 

Kehon ja mielen, aistien ja kielen, välillä oleva yhteys ei ole yksisuuntainen. Vihapuheen, loukkausten, ”läppänä” heitettyjen ilkeyksien vaikutuksia ei voi järkeilemällä selittää pois. Ne läpäisevät koko ihmisyyden, mielestä kehoon. Hyvä lukija, naiiviudenkin uhalla ehdotan, että tästedes annamme toisillemme lahjaksi helliviä sanoja.

 

Lucky. Sekatekniikka paperille 2018.

Kuri ja järjestys

Kielikolumnini "Kuri ja järjestys", julkaisu useissa sanomalehdissä.

”Mutta tuo, jota te nimitätte pokkuroinniksi, on kurin ulkonainen tunnus, ja sen puuttuminen merkitsee kurin puuttumista.” Näin moittii Rokkaa majuri Sarastie Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Rokka on juuri kieltäytynyt tottelemasta luutnantti Lammion käskyä asetella rangaistukseksi pieniä pyöreitä kiviä polun varteen.

                      Olen ollut tammikuun ajan opetusharjoittelussa peruskoulun yläasteella. Kuri, järjestys, tai niiden puute, ovat tulleet niin sanotusti iholle. Olen alkanut pohtia, mitä kuri ja järjestys oikeastaan tarkoittavat. 

                      Sanakirjan mukaan kuri saattaa juontaa juurensa sanasta kuru, joka on tarkoittanut kapeikkoa. Kuri-sanan käyttö kapeikon merkityksessä on tuttu navetoista. Kuri on ollut aidattu alue, joka ohjaa lehmät laitumelta navettaan. Kuri on siis kapeaan tilaan asettamista: siinä pysytään rajojen sisällä.

                      Järjestys puolestaan on johdos sanasta järki, eikä sen merkitys ole muinoin viitannut henkisiin prosesseihin. Sen sijaan se on tarkoittanut riviä. Näin ajatellen kurin ja järjestyksen yhteys on ilmeinen: kurin kapeikossa pysyttäessä pysytään myös rivissä, siis järjestyksessä.

                      Julkisessa keskustelussa kurista, etenkin siitä, miten se kouluissa toteutuu, on tullut kiistakapula. Kuri koetaan usein kielteisenä, turhana pokkurointina. Toisaalta kurin perään myös haikaillaan. Nettihaku antaa tällaisia osumia: Ennen vanhaan kuri pysyi kouluissa pitämättäkin. Nykyään kouluissa on liian löysä kuri.

                      Oma jaksoni yläasteella on saanut pohtimaan kuria siinä mielessä, millaisia valtasuhteita se pitää sisällään. Kurihan on ylhäältä asetettua. Kapean tilan määrittelee se, jolla on käsissään valta. Tilaan asetetut ovat vallankäytön kohteita. Pokkuroinniksi mielletyt käytännöt herättävät kohteissa kapinaa, etenkin aikoina, jolloin koulun pyrkimyksenä ei ole vain järjestyksen omaksuminen vaan myös kriittiseen ajatteluun kannustaminen. 

                      Jonkinlaista järjestystä olisi kuitenkin hyvä pitää yllä. Anarkistinen kaaos kolmenkymmenen oppilaan ryhmissä ei ole kenenkään etu.

                      Tuomas Nevanlinna kirjoitti hiljattain kolumnissaan, että kun kurinpito päättyy, auktoriteetti voi alkaa. Kurin sijaan opettajan auktoriteetti voisi siis saada oppilaat toimimaan mielekkäästi. 

                      Auktoriteetti tulee latinan sanasta auctor, ’tekijä’, ’mestari’. Tekijän seuraaminen tuntuukin luontevammalta kuin kurinpitäjälle pokkurointi. Tuntemattomassa vänrikki Koskela nautti auktoriteetin tuomaa arvostusta, siinä missä Lammio menetti omansa kurittamalla. 

                      Myös yläasteella tekijää kuunnellaan. Mikä ilo onkaan nähdä lasten työskentelevän innostuneina kohti omaa tekijyyttään, vailla kurin kuristavaa otetta.

Symbiotic. Hiili, vesiväri ja akryyli paperille 2018.

Tervetuloa terapiaan!

Tervetuloa terapiaan!
Täällä lähtee masennus.
Ilon kautta uuteen aikaan, 
uuden minän asennus.

Istu alas, ota tuoli,
kerro tädille, mikä on huoli

Ihan ensin
käydään läpi sun perhe,
olitko sä toivottu 
vai olitko sä erhe

Joiko sun mutsi
löikö sun fatsi
Vai miten sulta meni
sun tunteisiin tatsi

Voi miten kurjaa
mutta kello jo juoksee,
seuraava potilas
tahtoo mun luokse.

Vielä tähän loppuun tosi uutispommi:
on sellainen tyyppi kuin
Hellstenin Tommy

Luin sen kirjasta mainetta tuoneesta
se oli häätänyt virtahevon
olohuoneesta

Hellstenin kirjoja kandee siis lukea
Mutta nyt sä voisit jo alkaa pukea

Tää on tosi juttu,
tää ei oo mikään kasku
Kassa on muuten tuolla,
maksa siellä tää lasku.

The Girl with the Red Shoes, 2017.

Suuria lupauksia

Kielijuttuni "Suuria lupauksia", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Uusi vuosi on lupauksien aikaa. Kuntosalit täyttyvät uudenvuodenlupaajista, Alkon myyntiluvut romahtavat, sekatavarakauppojen hyllyille ilmestyy konvehtiröykkiöiden tilalle vaakoja, laihdutusvalmisteita ja käsipainoja.

Jotkut keuhkoavat elämänmuutoksista somessa: ”lupaan somettaa ensi vuonna vähemmän”.  Toiset lyövät lupausrumban läskiksi: ”lupaan, etten lupaa mitään”, ”lupaan jatkaa alkoholinkäyttöä myös tammikuussa”.

                      Kielitoimiston sanakirjan mukaan lupaus voi tarkoittaa vakuutusta tai sitoumusta, kuten sanoissa avioliittolupaus ja raittiuslupaus. Se voi olla myös kuvaus jostakusta tai jostain, joka herättää lupauksia: ”Ei enää pelkkä lupaus, vaan tosi ammattilainen”; ”Ilmassa on lupaus keväästä”. Lupaus ja lupaaminen eivät juuri nykyhetkeä koske, ne suuntautuvat aina tulevaan.

Lupauksen ja samaa perhettä olevien sanojen ”lupa” ja ”luvata” juuret ovat germaanisissa kielissä. Niiden pohjana oleva kantagermaaninen sana on viitannut ylistämiseen. Ruotsista tuttu samaa perua oleva ”lova” tarkoittaakin paitsi lupaamista myös ylistämistä. Lupa-sanalla on vastineensa myös suomen lähisukukielissä virossa (luba), inkerissä, karjalassa ja vatjassa (lupa). Lupauksia on siis ollut ilmassa pitkään ja laajalti. 

Lupauksiin liittyy aina varaus. ”Kahta ei tarvitse tehdä – luvata ja pitää”, on joku viisas sanonut. Kuntosalilla säilytyslokeroita alkaa vapautua jo helmikuun puolenvälin tienoilla, ja viimeistään pääsiäispöydän lammas kaipaa seurakseen tanakkaa punaviiniä. Nuori lupaus voi jäädä pelkäksi lupaukseksi, eikä avioliittolupauskaan aina pidä.

Myös poliitikkojen antamilla vaalilupauksilla on pitkät perinteet. Ääniä kalastellessaan ehdokkaat saattavat innostua lupailemaan asioita, joiden pitäminen osoittautuu vaikeaksi, jollei mahdottomaksi. Lunastamatta jääneitä lupauksia on demokratian historiassa luvattoman paljon!

Kuuluisimpia vaalilupauksia taitaa olla niin sanottu koulutuslupaus. Koulutuslupauksen keksivät viime eduskuntavaalien alla Suomen ylioppilaskuntien liitto ja Suomen opiskelijakuntien liitto. Lupausta markkinoitiin sosiaalisessa mediassa tunnisteella #koulutuslupaus, ja somessa laajasti levinneessä kuvassa tunnisteen takana seisovat tulevien hallituspuolueiden ehdokkaat leveästi hymyillen. Kun koulutuksesta sitten leikattiin, kuvasta muodostui sosiaalisen median meemi, jolle irvailtiin pitkään ja hartaasti. 

Vahingosta viisastuneina monet poliitikot ovat koulutuslupausfiaskon jälkeen alkaneet puhua lupausten sijaan ”tavoitteista” tai ”ohjelmista”. Vaalilupauksia tai ei, politiikan viihteestä nauttivalle vaalivuosi lupaa suurta viihdettä. Lupaan nauttia siitä täysin rinnoin.

Switch. Mixed media 2018.